maanantai 15. maaliskuuta 2021

Novelli - Armosta rikkaat

 Kreivi Christian Rinspin kohotti maljan: - Tieteelle, yhteistyölle sekä tietenkin, hän rykäisi arvokkaasti, - meille, hän lisäsi virnistäen niin, että hänen hopeaiset viiksensä muodostivat huvittavan kaaren. Hänen sanansa saivat aikaan tyytyväistä hymähtelyä ja kirvoittivatpa ne yhden ihailevan huokauksenkin, jonka huomasi vain aviomiestään tiukasti tarkkaileva kreivitär Rinspin. 
   Margaret oli vastustanut neiti Duvètin kutsumista, mutta hupakko oli jo valitettavasti ennättänyt työntämään samaiset ryntäänsä oven väliin, jotka tälläkin hetkellä pursuivat hänen mauttoman iltapukunsa kaula-aukosta. Varsinkin sir Timothy Quick, synkkäpiirteinen amiraali, vaikutti silmäilevän tytön vaalea lihaa sangen estottomasti, vaimonsa nyrpistelystä huolimatta. Kreivitär peitti helpottuneen huokauksen lautasliinallaan - hänen Christianinsa ei antaisi arvoa moiselle liehittelylle! 
   - Meille! toisti seisaalleen noussut armeijan ylikomentaja ja joukkion nestori Kinsley G. Care. Hänen nuorikkonsa Abbie ei ollut vieläkään tottunut miehensä kantavaan ääneen, vaan säikähti silmin nähden ja purskahti sitten levottomaan kikatukseen, mihin toiset yhtyivät kiusallista tilannetta välttääkseen. 
   - Meille, sanoi myös turvallisuusosaston päällikkö Daniel Elicate, tumma, pelottavan ilmeetön mies. Hänen rinnallaan seisova vaimonsa, Kate, vaikutti pikemminkin alaiselta kuin puolisolta.
   - Ilman muuta, totesi lupsakkaan tapaansa tehtaanomistaja ja suurtilallinen William C. Wool, ja sali hiljeni. Hän tunsi tönäisyn kyljessään.
   - Taas sinä teit sen, hänen vaimonsa Gladys sihahti posket punaisena. 
   - Mitä niin? William kysyi.
   - Unohda koko juttu, Gladys mutisi ja tuijotti lattiaan. 
   William hieroi kaljuuntuvaa päälakeaan. - Missäs minä olinkaan? 
   - Toveruudelle, ehdotti Francis Wear’in matala, charmikkaan karhea ääni. Julkisesti hän oli kansakunnan pääministeri, kova väittelijä ja vielä kovempi hevosmies, mutta suljettujen ovien takana hänestä puhuttiin lähinnä alkoholistina ja homoseksuaalina. Alkoholismia pidettiin näissä piireissä lähinnä miehisenä luonteenpiirteenä, mutta mikä oli mies, jolle ei voinut tyrkyttää alaikäistä tytärtään vaimoksi? Ei sellainen ollut mies lainkaan. 
   Tällä kertaa kreivitär Rinspin huokaisi kaihoisasti. Francis oli kuin timantti karkeiden kivenmurikoiden keskellä. Hänen oma mahdottoman harmiton ihastuksensa muistutti mieleen toisen, huomattavasti mahdollisemman ja harmillisen ihastuksen, ja hänen levoton katseensa palasi kimpoilemaan miehensä ja vienosti hymyilevän neiti Duvétin välille. 
   Jäljellä oli enää yksi pariskunta. He olivat ulkomaalaisia, eikä Margaret osannut päättää mitä mieltä hän heistä oli. Heillä saattoi olla rahaa, valtaakin, mutta olivatko he luotettavia? 
   - Ja hyvälle ruualle! hörähti Sigmund von Large, nimensä veroista vatsakumpuaan kannatellen ja kaikki nauroivat kohteliaasti hänen typerälle murjaisulleen. Paitsi hänen kädet puuhkassa istuva vaimonsa, Edda, joka ei ymmärtänyt sanaakaan englantia. 
   - Juurikin niin, totesi kreivi Rinspin, istuutui kömpelösti ja antoi merkin palvelijoille. Oli aika tarjoilla alkuruoka.
   Pöytään kannettiin uhanalaisen kalan mätiä ja kuohkeita, japanilaistyylisiä ohukaisia. Kummallakin oli tietenkin hieno ranskankielinen nimi, mutta sellaisten pikkuseikkojen muistaminen kuului palveluskunnalle. 
   Rinspin irvisti, hän ei pitänyt kalasta ja vielä vähemmän mädistä. Ohukaisen hän söi kuitenkin hyvällä ruokahalulla, olipahan sitten minkä maalainen hyvänsä. - Hyvät ystävät, ymmärtääkseni teitä on informoitu tilanteesta? hän tiedusteli suutaan pyyhkien.
   - Konfliktia ei voida enää välttää, totesi Kinsley, joka siirteli makeaa ohukaista lautasen reunalta toiselle, kuin ei olisi tiennyt mitä sen kanssa olisi pitänyt tehdä. Hän ei voinut sietää makeaa. Von Large alkoi nauraa hohottamaan. - Kertokaa toki, Sigmund, mikä tilanteessa teitä niin huvittaa? Kinsley tiedusteli kireästi.
   - Eurooppa on tulessa, Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikka ovat tulessa, samoin Afrikan manner ainakin niiltä osin, joilla on vielä jotakin palavaa, saksalainen julisti, hörppäsi lasinsa tyhjäksi ja jatkoi: - Kiina, Japani, Intia, Pakistan, Australia...
   - Ymmärsimme kyllä, herra Elicate keskeytti hänet nuivasti. - Tarkentakaamme siis, että konfliktin viimeistä vaihetta ei voida enää välttää.
   - Juurikin niin, von Large totesi nyökäten. 
   - Mitä se tarkoittaa? neiti Samantha Duvét kysyi huolestuneena ja risti kätensä rintojensa alle kuin olisi halannut itseään. 
   - Että nyt ollaan kusessa, William Wool tölväisi. 
   - Will! hänen vaimonsa sihahti jälleen ja sujautti kätensä huomaamattomasti käsilaukkuun, joka sisälsi kokoelman tilanteeseen sopivia lääkkeitä. Harjaantuneet sormet löysivät helposti purkillisen rauhaa ja mikä olisikaan ollut ylevämpi tapa huuhtoa se alas kuin lasillinen samppanjaa.
   - Mikäli suunnitelma tullaan viemään loppuun... Kinsley aloitti.
   - Ei ole muuta vaihtoehtoa, kreivi Rinspin ilmoitti ehdottomasti, mutta vaikeni huomatessaan ylikomentajan pistävän katseen.
   - Siinä tapauksessa yli yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia maapallon väestöstä tulee... 
   - Paistumaan, herra Wool mutisi suu täynnä ohukaista. 
   Kinsley huokaisi syvään. Sigmund von Large alkoi jälleen nauramaan, mutta tällä kertaa kukaan ei yhtynyt hänen ilonpitoonsa.
   - He siis... kuolevat? neiti Duvét kysyi järkyttyneenä.
   Kinsley huokaisi uudelleen. Hän oli liian vanha ja älykäs tällaiseen. 
   - Vaihtoehtoa ei ole, Elicate ilmoitti järkähtämättömään tapaansa. 
   Kreivi Rinspin taputti käsiään. Oli pääruoan aika. 
   Käytetyt astiat kerättiin pois ja tilalle tuotiin verta tihkuvaa villisian paistia, höyryävän punakkaa lohta, kaviaaria ja täytettyä patonkia. Tarjolla oli myös kalleinta punaviiniä, samppanjaa, tummaa ja vaaleaa olutta sekä laaja valikoima kuivia ja makeita siidereitä, puhumattakaan uskomattomista drinkeistä, joita vähäeleinen baarimikko loihti pyydettäessä. Juotavaa oli niin paljon, ettei yksikään heistä pysyisi illan päätteeksi enää omilla jaloillaan. 
   - Yhdeksänkymmentäyhdeksän pilkku yhdeksän on lähempänä todellista uhrimäärää, sir Quick koki vielä tarpeelliseksi huomauttaa. 
   - Sehän on kamalan paljon! neiti Duvét parahti ja laski aterimet lautaselleen. Francis kosketti hänen rannettaan tavalla, jonka kreivitär Margaret olisi mielellään varannut itselleen.
   - Täällä olemme paremmassa kuin turvassa, pääministeri vakuutti. 
   Rouva Elicate liittyi keskusteluun: - Kuinka voitte olla niin varma, herra Wear?
   Francis käänsi veistokselliset kasvonsa naisesta toiseen. Hän tiesi Kinsleyn persoksi mielistelylle, eikä epäröinyt käyttää sitä hyväkseen. - En tietenkään ole asiantuntija, mutta kenties ylikomentaja Care voisi valaista hieman tilannettamme? 
   Kinsley rykäisi ja osoitti haarukallaan kattoon. - Olemme viidenkymmenen metrin syvyydessä maan alla, viisi metriä paksun betonivaipan sisälle rakennetussa bunkkerissa, meillä ei ole mitään hätää. 
   Duvét tökki lautasellaan olevaa lihanpalaa. - Ja kaikki muut...? hän jätti kysymyksen roikkumaan ilmaan.
   Kattovalaisin sammui ja syttyi heti uudelleen. Kreivi rypisti otsaansa. 
   - Me painamme nappia ja sota päättyy, amiraali Quick summasi.  
   - Amen, Kinsleyn vaimo Abbie henkäisi ja sulki nopeasti suunsa. 
   Aterimet kilahtelivat korvaamattoman arvokkaita posliiniastioita vasten. Palvelijat parveilivat pöydän ympärillä, täyttivät laseja, leikkasivat lihaa, avasivat viinipulloja ja siivosivat sirpaleet William Woolin tönäistyä kristallipikarinsa kyynärpäällään lattialle. 
   Saksalainen von Large survoi lihanpalan suuhunsa ja puhui kuten mies, joka ei välittänyt pitivätkö toiset siitä mitä hänellä oli sanottavanaan: - Onhan henkilökuntasi varmasti luotettavaa, Rinspin?
   Kreivi ei pitänyt siitä, ettei häntä puhuteltu virallisesti. Palveluskunta oli koulutettu hyvin, eivätkä he esittäneet typeriä mielipiteitään, mikäli niitä ei heiltä erikseen tiedusteltu, mutta oli totta, että työväki oli aina ketjun heikoin lenkki. Siitä oli syytä puhua harkiten. - Luotan palveluskuntaani kuin omaan vaimooni, hän ilmoitti epäröimättä. 
   Gladys nyökytteli päätään tyytyväisenä isännän sanoille. - Sinun kannattaisi ottaa mallia hänestä, hän tuumasi miehelleen, joka ei nostanut katsettaan lautaseltaan. Ruokaa oli paljon ja se oli liian hyvää jättää syömättä. Sitä paitsi tyhjänpuhuminen onnistui parhaiten täydellä vatsalla.
   Sigmund von Large nojasi selkänojaansa vasten ja komensi palvelijan raivaamaan tilaa jälkiruoalle, joka oli epäilemättä pian tulossa. Sitten hän kaivoi revolverin vyön ja vatsamakkaransa välistä esiin, silmäili sitä hetken ja pyöräytti peukalollaan sen rullaa. 
   Huomion kiinnittyessä von Largen asenäytökseen, siirtyi Daniel Elicaten käsi huomaamatta kainalokotelolle, jossa hän säilytti Sig Sauer P220 Combat -mallista käsiasettaan. 
   Von Large pysäytti astioita kantavan tarjoilijatytön ja osoitti tätä pistoolillaan. - Kerrohan tyttö, suunnitellaanko täällä vallankaappausta? 
   Nuori vaalea nainen oli vähällä pudottaa astiansa. - Ei, sir, hän vastasi kireästi, - ei tietenkään. 
   Von Large viittoi tyttöä jatkamaan töitään ja kääntyi sitten pöytäseurueensa puoleen. - Koskaan ei voi olla liian varma, hän sanoi ja laski aseen eteensä pöydälle. 
   - Vihjailetko jotakin, Sigmund? Kinsley kysyi. 
   - Että minä en luota köyhiin ja samaa suosittelen myös teille, von Large murahti. Hänen vaimonsa sanoi hiljaisella äänellä jotakin, mitä toiset eivät ymmärtäneet. 
   - Voitte olla rauhassa, herra Elicate pitää varmasti huolen meidän kaikkien turvallisuudesta, kreivi Rinspin ilmoitti ja näytös sai soljua kohti jälkiruokaa. 
   Vihreää, punaista ja sinistä hyytelöä tutisi omilla tarjottimillaan. Tarjolla oli myös tiramisua, pannacottaa, teetä, kahvia ja likööriä, maailman kalleinta tietenkin, mikä tällä hetkellä tosin kuulosti harmillisen merkityksettömältä yksityiskohdalta. Ajatus rahan äkillisestä merkityksettömyydestä viivähti illan aikana luultavasti jokaisen vieraan mielessä, mutta rauha säilyi parhaiten kun asiasta ei vain yksinkertaisesti puhuttu. 
   Kate Elicate leikkasi haarukan syrjällä palasen hyytelöä, hänen miehensä maistoi varovasti kahviaan. Herra Wool oli syönyt jo kaksi annosta pannacottaa ja alkoi vaikuttaa huonovointiselta. Neiti Duvét otti kupillisen teetä, ilman sokeria, ja paistatteli viattomana ihailijoittensa vihjailevissa katseissa. Edda von Large terästi kahvinsa liköörillä ja jatkoi kielimuurin takana murjottamista. Eleanora Quick otti tuplaviskin ja pohti kostoa neiti Duvétin sulojen hypnotisoimalle aviomiehelleen. Margaret huokaisi jälleen. Herra Wear oli sattumalta kääntänyt tummat silmänsä häneen ja hymyillyt lämpimästi. Hän halusi uskoa, että se oli flirttiä. 
   Kreivi Rinspin kilisytti lasiaan ja nousi seisaalleen. - Seuraavaksi pidämme pienen tauon ja palaamme sitten toimittamaan juhlallisuudet loppuun, hän ilmoitti hieman epävarmasti. 
   Sigmund von Large murahti jotakin saksaksi ja nousi pöydästä. Sitten toisetkin vaikuttivat heräävän horroksestaan ja väki hajaantui hitaasti omiin huoneistoihinsa, sillä tilaa tässä bunkkerissa oli pienen kylän verran, tosin sillä erotuksella, ettei pieniä kyliä pian enää olisi.

   - Ajattele, Christian, Margaret aloitti ehostaessaan samalla meikkiään, - jos veljesi olisi vielä elossa. Hän saattaisi olla täällä meidän sijastamme sen kamalan, kuka hän nyt olikaan?
   - Tarkoitatko Camillaa?
   - Aivan, sen kammottavan Camillan kanssa. 
   - Trevor on maannut kuopassaan jo toistakymmentä vuotta, kreivi muistutti. 
   - Mutta jos syöpä ei olisi vienyt häntä... 
   - Margaret. Me olemme täällä, koska ansaitsemme sen. 
   Margaret nyökkäsi. Niin hänkin halusi ajatella. Sillä hetkellä hän ymmärsi, että yhden epäonni oli toisen onni. 

Daniel Elicate tarkasti käsiaseensa lippaan ja naksautti sen takaisin paikoilleen. Hän suoristi puvuntakkinsa hihat, kiillotti kalvosinnapit ja puhdisti lopuksi silmälasinsa. Hän oli valmis. Kate alkoi itkemään. 
   - Pidäthän huolta, että olemme pian valmiit palaamaan saliin? Daniel kysyi.
   - Pidän, pidän, Kate vakuutti silmiään pyyhkien. Sillä hetkellä hän ymmärsi, ettei enää koskaan tulisi asioimaan hiussalongissa. 

   - Aiotko tuijottaa koko illan sen lutkan rintoja? voimakkaasti humaltunut Eleanora tiedusteli mieheltään. 
   - Oletko sinä mustasukkainen? Timothy kysyi huvittuneena. 
   - Silmäpelinne ei taatusti jäänyt keneltäkään huomaamatta!
   - Omiasi olet nähnyt, herra Quick hymähti, - neiti Duvét ei ansaitse syytöksiäsi.
   - Ei, se on totta. Mutta sinä ansaitset. 
   Sillä hetkellä Eleanora ymmärsi, ettei avioliitolla ollut enää juurikaan merkitystä. 

Abbie hieroi miehensä hartioita. Kinsley oli aina ollut kaitaharteinen, jopa hintelä mies, mutta sota oli näivettänyt hänestä loputkin.
   - Teemmekö me oikein? hän kysyi hiljaa. 
   Kinsley murahti ikään kuin kysymys olisi ollut typerä, mutta mietti silti tovin ennen kuin vastasi: - Ei ole minun tehtäväni päättää sellaista. 
   - Kenen sitten? Abbie henkäisi. 
   - Asiat ovat kuten ovat, Kinsley tokaisi asia-on-loppuunkäsitelty-äänensävyllään. 
   - Minä en halua elää koko loppuelämääni bunkkerissa, Abbie jatkoi riidanhaluisena, miehensä hienovaraisesta varoituksesta välittämättä. 
   - Olisit tyytyväinen, että saat ylipäätään elää. 
   Sillä hetkellä Abbie ymmärsi, että kaikki miehet olivat samanlaisia. 

Daniel kampasi hiuksensa taakse ja asetti silmälasit takaisin nenälleen. Ajatuksiinsa vajonnut Kate harjasi hiuksiaan ja töpötti sitten hieman punaa kalpeille poskilleen. 
   - Danny? 
   - Mhmm. 
   - Kuinka paljon palvelusväkeä Edenissä on? 
   Eden oli eloonjäämiskeskuksen virallinen, mutta erittäin salainen nimi. 
   - Pitkälle toista sataa.
   - Niin monta? 
   - En juuri nyt muista tarkkaa lukua, mutta suurin piirtein, kuinka niin? 
   - Entä jos he todella kääntyvät meitä vastaan? Varsinkin kreivi ja saksalainen vieraamme vaikuttavat tekevän parhaansa, että niin kävisi.
   Herra Elicate naurahti. - Murehdit turhaan. 
   - Miksi siis kannat asetta? 
   - Rakas, minä kannan aina asetta. 
   Sillä hetkellä Kate ymmärsi, että luottamus oli vain tyhjä lupaus. 

William makasi selällään vuoteella ja raapi mahaansa.
   - Mitä mieltä olet siitä saksalaisesta? Gladys kysyi. Hän istui peilipöydän edessä ja tarkasteli väsyneitä kasvojaan. Unet olivat viime aikoina jääneet vähälle.
   - En minä tiedä, Gladys, kuinka niin? 
   - Miksi heidät piti kutsua tänne? 
   Asia ihmetytti myös Williamia. - Sen tietää vain Rinspin... ja kenties Elicate, kyllä, luultavasti myös Elicate.
   - Minä en pidä hänestä, Gladys tokaisi.
   - Elicatesta? 
   - Niin.
   - Miksi et? 
   - Se mies on liero. 
   - Kuinka voit sanoa noin, emmehän  me edes tunne häntä?
   Gladys ei jäänyt koskaan sanattomaksi. - Parempi kun emme tunnekaan, hän puuskahti ja kaivoi miehensä suureksi yllätykseksi käsilaukustaan perheen vanhan Lugerin, jonka Williamin isä oli säilyttänyt sotasaaliina. 
   - Gladys? William kysyi hämmentyneenä.
   Gladys sipaisi asetta hihallaan, asteli huoneen poikki ja ojensi sen miehelleen. - Minusta sinun on syytä kantaa tätä mukanasi. 
   - Herranjestas, Gladys, minkä ihmeen takia? William henkäisi ja nousi vaivalloisesti istumaan.  
   Sillä hetkellä Gladys ymmärsi, ettei miehillä ollut aavistustakaan mitä he olivat tekemässä. 

Neiti Duvét istuutui divaanille, eikä vieläkään ymmärtänyt kuinka hän oli oikein päätynyt tänne. Hänen olisi kuulunut olla tällä miehensä kanssa, mutta Mattias oli salamurhattu vain viikkoa ennen operaatio Taivaanporttia. Samantha ei tuntenut surua tai kaipuuta. Mattias oli ollut sika aivan kuten kaikki muutkin täällä olevat miehet. Satumaisen rikas sika, jonka olisi pitänyt kuolla paljon aikaisemmin ja jättää omaisuutensa ainoalle perijälleen, nuorelle vaimolleen. 
   Nyt hän oli jumissa maan alla, kaunis nuori nainen keski-ikäisten juoppojen kuolattavana, aivan kuin heillä olisi enää mitään mitä hänelle tarjota. Bunkkerin ainoa hyvännäköinen mies oli tietenkin homoseksuaali, aivan kuten Helvetissä oli tapana. Hän kaivoi esiin pienen lääkerasiansa ja laski yksitellen jokaisen pillerin. 
   Sillä hetkellä hän ymmärsi, kuinka katoavaista maallinen onni oikein olikaan. 

Sigmund von Large muotoili viiksiään. Hän oli huojentunut siitä, että Edda oli mukana tässä kaikessa, mutta ei aikonut sanoa sitä vaimolleen, joka oikoi kyllästyneenä hameensa helmoja. Edda ei käyttänyt meikkiä tai alusvaatteita, mutta hän osasi ristiä jalkansa siten, ettei Sigmund vain vahingossakaan nähnyt temppelin portteja.
   Edda katsoi miestään ja ajatteli saksalaisia ajatuksiaan. Sillä hetkellä hän tunsi olevansa ainoa, joka niitä ymmärsi.

Francis vihelteli tyytyväisenä, riisui päällystakkinsa, heitti sen tuolin selkänojalle ja kääri kauluspaitansa hihat, paljastaen arpiset kätensä. Kaikki sujui kuten pitikin, mikä ei sinällään yllättänyt, mutta miellytti joka tapauksessa. Kuinka monta ihmistä tarvittiin tuhoamaan oma lajinsa? hän naureskeli mielessään. Kolmetoista vaikutti olevan tuo onnenluku, mikäli häntä itseään ei laskettu mukaan. Kourallinen ihmisiä oli päättänyt painaa punaista nappulaa ja pyyhkäistä kaiken elämän pois maan päältä. Siis pyyhkäistä itsensä pois maan päältä, luonto palaisi kyllä nopeasti takaisin kukoistukseensa.
   Herra Wear otti matkalaukustaan mustan peilin ja pienen luuvartisen veitsen. Hän asetti jalallisen peilin pöydälle ja istuutui sen eteen. Hän toivoi merkkiä, hyväksyntää, mitä tahansa. Herra oli vastannut hänelle kerran, kauan aikaa sitten kun suunnitelma oli ollut vasta aluillaan, mutta tuota hetkeä Francis ei unohtaisi koskaan. 
   Hän teki viillon vasempaan käsivarteensa, laski veitsen pöydälle ja painoi oikean kätensä haavan päälle. - Iätön ja ajaton herrani, valtias näkyvän ja näkymättömän, ota vastaan vereni, hän sanoi ja painoi vereen tahriutuneen kätensä peilin tasaista pintaa vasten. - Olen toiminut toiveittesi mukaisesti, hän lisäsi ja veti kätensä pois. 
   Veri kiilteli peilin mustalla pinnalla. Francis sitoi kätensä ja odotti. Kattovalaisin välkkyi, mutta se saattoi johtua mistä tahansa. Francis odotti. Pian hänen olisi palattava salin puolelle. Pettymys kirvelsi hänen kädessään olevan haavan lailla. Hän oli sysännyt kokonaisen kansakunnan ja samalla koko maapallon kohti tuhoa, epäilemättä hän ansaitsi edes pienen huomionosoituksen. 
   Seinäkello naksahti tasatunnin merkiksi. Toiset odottaisivat jo.
   Sitten hän näki sen. Veri näytti leviävän hitaasti peilin pinnalle. Se väreili ja kiemurteli, mustaa ja punaista. 
   - Herrani! Francis henkäisi. 
   Hän kuuli lehtien rahinaa ja luiden kalinaa. Jokin liikkui peilin toisella puolella, hitaasti ja raskaasti, luonnottomasti nytkähdellen, kuin mudassa tai öljyssä kiemurrellen. Pinnalle kohoava kupla puhkesi ja esiin ilmestyi sarvipäinen olento, jolla oli käärmeen tai liskon alavartalo. Se oli kauhun manifestaatio, mutta Francis olisi silti halunnut syleillä sitä, koskettaa sitä. Ja ne äänet! Tuhannet ja taas tuhannet kuiskaukset lupailivat ikuista unohdusta ja rauhaa, vannoen samaan aikaan kostoa sekä kuolemaa. Kylmä levisi hänen raajoihinsa. Kello näytti pysähtyneen. 
   Francis ravisti päätään ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen. 
   Oli viimeisen näytöksen aika. 

Väki kokoontui takaisin salin puolelle, mutta tällä kertaa pöydällä oli ruuan ja nautintoaineiden sijaan vain lasikuvun alla oleva laite, jonka keskellä oli punainen nappi. Kaikki tarkastelivat laitetta kuin vaarallista, mutta kiehtovaa eläintä. 
   - Kuka sen laittoi tuohon? Sigmund von Large rikkoi hiljaisuuden ja loi tuiman katseen jokaiseen vieraaseen. 
   - Palvelijat? Daniel Elicate ehdotti pöyristyneenä, sillä ei ollut suinkaan tavallista, ettei hän ollut perillä siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.
   Rinspin pudisti synkkänä päätään.
   - Mistä se sitten ilmaantui? William Wool päivitteli. 
   - Herra siunaa, Gladys mutisi ja loi katseen korkeuksiin. Hän ei pitänyt itseään erityisen uskonnollisena, mutta tällaisessa tapauksessa oli syytä käyttää kaikki käytettävissä olevat oljenkorret. 
   Edda tuhahti, mutta kukaan ei tiennyt mille.
   - Kinsley, Timothy? Rinspin ehdotti, mutta miehet kiistivät nähneensä koko nappia.
   - Tämä on kauheaa, neiti Duvét parahti tietämättä mitä muutakaan olisi voinut tilanteessa tehdä. 
   Margaret Rinspinin silmät välkähtivät pahaenteisesti.
   - Onko sillä merkitystä mistä nappi on peräisin? Francis Wear kysyi. 
   Kreivi röyhisti rintaansa. - Ainakaan meidän ei tarvitse etsiä sitä.
   - Naulan kantaan, arvoisa kreivi, herra Wear totesi ja kehotti väkeä istuutumaan. - Mielestäni tärkeämpi kysymys on se, kuka nappia painaa? hän esitti. 
   - Mielestäni se on armeijan hommia, Kinsley ilmoitti napakasti.
   - Siis merivoimien, sir Quick tähdensi. 
   - Kenties isännän pitäisi painaa nappia? Margaret puolestaan ehdotti. 
   - Ei, ei ja ei, Sigmund tölväisi, mutta toiset eivät antaneet hänen jatkaa sen pidemmälle.
   - Minä voin tehdä sen, Daniel Elicate lupautui. 
   Myös Francis olisi kovin mielellään tehnyt sen itse, mutta se ei käynyt päinsä, se olisi ollut jo liian helppoa. Oli huomattavasti mielenkiintoisempaa antaa ihmiskunnan tuhota itse itsensä. - Vedetään pitkää tikkua? hän ehdotti. 
   - Ei missään tapauksessa, Kinsley vastusti välittömästi, mutta toiset jyräsivät hänet alleen. Oli parempi vaihtoehto jättää valinta onnettaren haltuun kuin seurata sivusta, kuinka joku vahvempitahtoinen anasti sen itselleen. 
   Francis järjesti välineet ja ilmoitti jättäytyvänsä arvonnan ulkopuolelle. Kukaan ei vastustellut. Jokainen otti vuorollaan tikun ja odotti kärsimättömänä. Edda sytytti savukkeen. Kinsley vertasi tikkuaan Timothyn tikkuun ja paiskasi omansa lattialle. Herra Quickin tyytyväisyys jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Daniel Elicatella oli pidempi. Näin jatkettiin, kunnes jäljellä olivat enää Gladys, Abbie ja neiti Duvét, jolloin joukkion miesväki alkoi osoittaa mieltään, ettei kunniatehtävän ehkä sittenkään pitäisi jäädä naisen osaksi. Francis vaiensi vastaväitteet ja vaati kolme jäljellä olevaa tikkua arvioitavaksi. 
   Gladys laski pöydälle omansa, joka oli pidempi kuin Abbiella, mutta kuten arvata saattoi, Samantha Duvét oli tietenkin vetänyt pisimmän korren. 
   - Ei voi olla totta, Margaret henkäisi ennen kuin ehti pysäyttää itseään. 
   - Minäkö? neiti Duvét ihmetteli.
   - Te hyvinkin, Francis sanoi ja iski hänelle vaivihkaa silmää. Ei kuitenkaan tarpeesi vaivihkaa, että se olisi jäänyt huomaamatta rouva Rinspiniltä. 
   Kreivi Christian istahti pettyneenä ja kyllästyneenä tuoliinsa. - Ottakaa paikkanne, hän kehotti toisillekin ja pian kaikki istuivat jännittyneinä pöydän ympärillä. 
   - Minä en kestä enää pidempään, Gladys valitti.
   - Pian se on ohi, hänen miehensä sanoi rauhallisesti, kuten hänen vastauksensa kuului mihin tahansa ongelmaan. 
   - Olemmeko valmiit? Kinsley kysyi.
   - Pitäisikö meidän ensin tehdä... jotakin? Eleanora sanoi sammaltaen. 
   - Kuten mitä, rukoilla? hänen miehensä pilkkasi. 
   Vastustuksesta huolimatta he tulivat siihen tulokseen, että olisi hyvä ajatus lukea Isä meidän -rukous, ihan vain varmuuden varalta. Valitettavasti yksikään heistä ei tuntunut muistavan rukousta, joten he tyytyivät pitämään hiljaisen hetken ennen aloittamista. 
   - Neiti Duvét, Francis kehotti. 
   Samantha nousi, samoin läsnä olevien miesten mielenkiinto. Mitä tulisi tapahtumaan? Kuulisivatko he räjähdyksen? Tärisisikö maa? Entä jos bunkkeri ei olisikaan tarpeeksi syvällä. Jos maa sortuisi heidän niskaansa? Francisin lempeät kasvot rauhoittivat Samanthaa. Kyseessähän oli pelkkä nappi. 
   Francis nosti lasikuvun pois laitteen yltä ja laski sen pöydälle. - Ole hyvä, heti kun olet valmis, hän sanoi.
   Neiti Duvét kumartui pöydän ylle ja laski kätensä napille, joka painui naksahtaen pohjaan. Ei muuta. Kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan. Ilmastointi laite hurisi hiljaa. Kaikki katsoivat kattoon, ikään kuin kaiken olisi pitänyt päättyä juuri siitä suunnasta. Edda sytytti toisen savukkeen. Kukapa olisi uskonut, kuinka antiklimaattinen maailmaloppu saattoikaan olla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti