maanantai 22. helmikuuta 2021

Novelli - Epilogi

Valkoiset petivaatteet ja valkoinen seinä, kuin alppien lumihuiput, jotka haisevat desinfiointiaineelle ja kuolemalle. Tai ehkä ilma vain käy ennen kuolemaa niin ohueksi, että sitä alkaa kuvitella kaikenlaista. 
   Puhun siis pääsääntöisesti omasta kuolemastani, sillä mitäpä minua tässä vaiheessa enää toisten menehtyminen liikuttaisi. Jokaisella on oma vuori kiivettävänään, vaikka matkan varrella saattaa olla runsaastikin seuraa, kantoapua ja niitäkin tyyppejä, jotka ovat vain vaivoiksi. Mutta tämä ei ole tarina vuorikiipeilystä tai selviytymisestä, vaan tämä on tarina kuolemasta, minun kuolemastani, joka alkoi virallisesti vasta muutama päivä sitten kun kaaduin eteisen lattialle. Heräsin seuraavana päivänä tältä samaiselta sairaalavuoteelta ja lääkäri kertoi minulle, että olin saanut vakavan sydäninfarktin ja menettänyt tajuni. 
   Hänen ei tarvinnut selostaa minun lyöneen päätäni eteisen patteriin, sillä siltä se tuntuikin. Sydämeni, tai se vähä mitä siitä oli jäljellä, sillä karkeasti ilmaistuna rakkaudenelimeni oli revennyt riekaleiksi, lumpsahteli veltosti ja voimattomasti. 
   Lääkäri sanoi, että minulla ei ollut paljon aikaa. 
   Vastasin olleeni aina jokseenkin kiireinen. 
   Kumpikaan ei nauranut. 
   Torkahdin hetkeksi ja lääkäri oli tiessään. 
   Huone oli jaettu verholla, jonka toisella puolella joku alkoi yskiä käheästi. Tasainen köhä muistutti etäisesti ajokoiran sinnikästä louskutusta, vaikka ajoittaiset, kimakammat haukahdukset toivatkin mieleeni kipakan pystykorvan. Koiran joka tapauksessa. Hän lähti ennen minua. Ainakin huoneesta. Kaksi hoitajaa vei hänet sänkyineen kaikkineen, mutta kukapa sitä yskimistä olisi jaksanut kuunnella. 
   Torkahdin uudelleen ja sitten tapasin Darwinin. 
   Verhon takaa kuului matalaa surinaa tai pörinää, kuin huoneeseen olisi eksynyt valtava kärpänen. Kyseessä ei ollut kärpänen, vaan vasikankokoinen hyttynen, joka lehahti eteeni kuin kurja Halloween-versio suojelusenkelistä. En tiedä oliko se aito vai pelkkä kuvajainen, mutta mikäli se oli mielikuvitukseni tuotetta, olen pettynyt itseeni. 
   Sanoin ötökälle, että kuolen luultavasti pian, joten olisi mukavaa jos se jättäisi minut rauhaan. 
   Ötökkä sanoi olevansa Darwin. En halunnut kertoa sille omaa nimeäni. 
   Siinä se vain surisi minun ja katonrajaan kiinnitetyn television välissä ja yritti kömpelösti pysyä aloillaan, vaikka ei mikään kolibri ollutkaan. En saanut enää unen päästä kiinni, joten minun oli vain tyydyttävä sen seuraan. Seuraavaksi ötökkä päästi naurua muistuttavan sirityksen ja lensi takaisin verhon taakse. 
   Ovi aukesi ja sama tylsä lääkäri palasi eteeni, nosteli silmäluomiani, sohi lampullaan arkoja pupillejani, kuulosteli salsakastikkeeksi muuttunutta sydäntäni ja hymähteli niin kuin olisi tiennyt enemmän kuin tiesikään. Minua oksetti, ei siis pelkästään hänen virkaintoisuutensa, vaan oloni oli sangen kurja. 
   Kysyin olisiko hänellä mitään, mikä tappaisi minut nopeammin, mutta lääkäri ei vastannut, vilkaisi vain minua murhaavasti ja poistui paikalta. 
   Jossakin vaiheessa iltaa joku antoi minulle lisää lääkkeitä, enkä nähnyt tarpeelliseksi vastustella. Yöllä kuului sellaista mekkalaa, että epäilin Darwinin sotkeutuneen verhoihin lopullisesti, kuin kala tiheäaukkoiseen verkkoon, mutta oloni oli liian pehmeä, että olisin välittänyt mitä sille rumilukselle tapahtuisi. 
   Aamiainen oli surkea ja mauton, ei puhuta siitä. Mehulasi näytti virtsanäytteeltä, mistä mieleeni juolahtikin sangen arkinen toimitus. Puhuin siis kuitenkin. 
   Olin juuri aikeissa nousta vuoteeltani, kun Darwin lentää pöristeli jälleen eteeni, tällä kertaa huomattavasti lähemmäs, että saatoin tuntea sen siipien aiheuttaman ilmavirtauksen. Köyhä tuuletin, mietin hormonihyttysen laskeutuessa jalkojeni päälle. Minulla alkoi olla kiire miestenhuoneeseen, mutta Darwin ei päästänyt minua. Pitkillä ohuilla etujaloillaan se painoi minua sänkyä vasten ja upotti kärsänsä vuoroin kumpaankin reiteeni ja imaisi. Kylmänväristykset huokuivat lävitseni ja pian Darwin hellitti otteensa, kohoten raskaasti vavahdellen takaisin ilmaan. Tiesin, että jalkani eivät enää kantaisi ja hetkeä myöhemmin lämmin virtsa levisi alleni. 
   Vitun Darwin. 
   Eikä siinä mitään, kuoleman hotellissa kukaan ei valittanut pienestä putkiviasta ja petivaatteiden vaihtamiseen tuhlattiin suurin piirtein saman verran aikaa kuin Formuloissa varikkokäyntiin. Ja sitähän tämä elämä hyvin pitkälti on, kierretään samaa kehää, kunnes ajetaan rengasvalliin tai ylitetään maaliviiva. Lasketaan ruutulippu puoleen tankoon. 
   Kivut alkoivat jälleen yltyä ja minusta tuntui kuin olisin keittynyt elävältä, hiki valui jokaisesta ihohuokosestani ja juuri kun toivoin, että loppu jo vihdoin tulisi, tuli hoitaja ja tarjoili seuraavan lääkeannokseni. Olisin toki voinut kieltäytyä hoidosta, käskeä heitä jättämään minut rauhaan, mutta pian leijailin taas suonensisäisessä taivaassani, eikä moinen käynyt edes mielessäni. 
   Kysyin metsänneidolta oliko hän nähnyt Darwinia. Ei ollut, hän vastasi nauraen. 
   Ennen nukahtamistani mietin kuinka paljon kehooni pumpatut lääkkeet maksaisivat katukaupassa. 
   Heräsin Darwinin sinnikkääseen surinaan. Olisin vain halunnut jatkaa uniani, joten yritin hätistää sen pois kimpustani, mutta liikkeeni olivat liian hitaita, ja ällöttävä, inhottava Darwin nappasi minut helposti otteeseensa. Pörise kuoliaaksi, huudahdin sen pistäessä rujon piikkinsä kumpaankin käsivarteeni, jotka retkahtivat hervottomina sivuilleni. Vanhaa matkaradiota muistuttava laite alkoi piipata sängyn vieressä, säikyttäen Darwinin, joka pakeni takaisin verhon taakse. 
   Huoneeseen oli ilmestynyt lääkäri ja hoitaja, kumpaakaan en ollut nähnyt aiemmin, vain heidän valkeat vaatteensa. Toinen tiedusteli vointiani, halveksuin häntä. Pitkätakkisempi tuntui tietävän paljon, mutta tekevän hyvin vähän. Minulla olisi ollut paljon kysymyksiä, mutta en jaksanut esittää niitä, joten he lähtivät. 
   Kattovalaisin oli aivan liian kirkas, ja sai minut epäilemään, halusinko sittenkään suunnistaa kohti valoa, kun sen aika koittaisi. Ei pimeässä ollut mitään vikaa, siellähän sitä nukuttiinkin. 
   Viimeisen päiväni aamuna muistin, kuinka serkkuni kanssa istutimme makaronin leikkikentän liukumäen alle. Muistin minä paljon muutakin, mutta se ei kuulu teille. 
   Darwin räpiköi seinää pitkin yläpuolelleni. Se oli ainoa ystäväni. Ylisuuri hyttynen naputti jalallaan seinää, joka oli kuullut lääkäreiden jorinat niin monta kertaa, että se olisi ansainnut jo oman terapeutin. 
   Mene pois, Darwin, minä ehdotin. Ei minulla ole sinulle enää mitään. Se oli valkea valhe, niitähän näiden seinien sisällä kerrottiin. Darwin otti tukea olkapäistäni ja tunsin nipistyksen päälaellani. 
   Huone näytti entistä valkeammalta ja suuremmalta tai sitten minä olin kutistunut. En ollut enää aivan varma missä olin, joten puristin käteeni aseteltua hälytintä ja odotin. Tuhannen vuoden päästä ovi aukesi ja sisään astui outo naishenkilö, joka tarkasteli minua kulmat kurtussa. Kysyin topakasti oliko hänellä jokin ongelma, mutta nainen ei vastannut. Yritin vakuuttaa hänet, että minä ja Darwin pärjäisimme kyllä mainiosti kahdelleenkin, mutta sekin kaikui kuuroille korville. Halusin kotiin, mutta se pirulainen tyrkkäsi minut ajelehtimaan. Oli vaikea uskoa, että sellainen raskas sairaalasänky kelluisi, mutta pian minä olin jo avomerellä ja aurinko häikäisi silmiäni kuin kirkas halogeenilamppu. Lomalla ei saanut valittaa, joten tyydyin vain siristelemään silmiäni. Olisin halunnut vaihtaa vielä muutaman sanan metsänneidon kanssa, vaikka se tuntuikin merkityksettömältä, sillä tuskin edes kykenisimme ymmärtämään toisiamme. Tunsin lämpimän veden koskettavan käsiä ja jalkojani. 
   Vitun Darwin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti