torstai 1. lokakuuta 2020

Zarazethin avaimet - Osa 3 - Luku 27 & 28 - Loppu

 Luku 27 - Velka


Iloinen kikatus ja kiljahtelu kaikui muurien varjoista tummatukkaisen Iwvian metsästäessä perhosia toisten lasten mukana. Riemukkaan leikin äänet kantautuivat heleänä myös korkealle muurien päälle, missä navakka mutta leuto merituuli sai Thalan viininpunaisen viitan hulmahtamaan, paljastaen arpeutuneen olkapään. Yksikätinen kuningatar tuijotti ajatuksissaan horisonttiin ja antoi kyynelten virrata. Ne olivat yhtä aikaa ilon ja surun kyyneleitä, jotka olivat odottaneet hetkeään koko pitkän kotimatkan ajan. Joku kutsui häntä. Thala pyyhkäisi katkeransuolaiset pisarat viittaansa ja kääntyi, eikä yllättynyt nähdessään - jopa Riekalesaarten mittapuulla - erittäin paljastavasti pukeutuneen velhottaren.

   - Täällähän sinä olet taas murehtimassa turhia, Lilia torui kuningatarta tuima ilme kasvoillaan.

   - Tavallaan, Thala myönsi. 

   - Onneksi tyttö sentään näyttäisi viihtyvän, velhotar totesi, yrittäen johdatella keskustelun kevyempiin aiheisiin. Murehtiminen sai hänet tuntemaan olonsa epämukavaksi.

   - Kruununprinsessa, Thala tarkensi hajamielisesti. 

   - Äläpäs liioittele, sinulla on yllin kyllin aikaa täyttää nämä saaret jälkeläisilläsi. 

   Tuuli heilautti jälleen Thalan viittaa ja hän vetäisi sen nopeasti takaisin eteensä kädettömyyttään häveten. - En minä sillä, hän aloitti epävarmasti. - mutta jos minä voisin... niin vahinko olisi luultavasti jo tapahtunut.

   - Hyvä, Lilia tokaisi. - Minä en pidä lapsista, mihin prinsessa Iwvia on oikein miellyttävä ja ehdottoman ainoa poikkeus. Kunhan ei ala tädittelemään, velhotar lisäsi kurkistaessaan muurin reunan yli.

   Pieni hymy karehti Thalan suupielissä. - Sinä alat pehmentyä, hän hymähti. 

   - En, taatusti en! Lilia vastasi nauraen.

   Thala ei voinut vastustaa velhottaren häpeilemätöntä käkätystä. Kenenkään muun ylimielisyys ja itseriittoisuus ei ollut niin aitoa ja sisäsyntyistä. - Jää tänne asumaan kanssamme, hän ehdotti yllättäen ja ihmetteli itsekin oliko hän todella sanonut sen ääneen. 

   - Ehkä, Lilia vastasi sen kummemmin miettimättä. 

   - Miten niin ehkä?

   - Muistaakseni olet vieläkin minulle yhden velkaa.

   - Ah, aivan. Yhden minkä vain, Thala siteerasi velhottaren sanoja. - Miten se liittyy asiaan? 

   Lilia tarttui hellästi Thalan käteen ja veti hänet perässään kohti rappusia. - Katsotaan sitten kun velka on maksettu, hän sanoi silmää iskien. - Kuningas Lilia, hän tuumasi puoliääneen heidän laskeutuessaan katutasoon ja suunnatessaan kohti palatsia. 

   - Ei se sillä tavalla mene, Thala hymähti. - Korkeintaan hovinoita, hän lisäsi ja nauroi Lilian mukapöyristyneelle ilmeelle.


Luku 28 - Kotiovella


Tummanharmaat pilvet välähtivät ja hetken päästä kumea jyrinä ilmoitti sateen saapuvan pian. Siellä täällä lojui vaaleita luita, jotka petoeläimet ja taakse jäänyt talvi olivat kalunneet puhtaaksi. Naapuritalon ikkuna repsotti auki ja hiiri vilahti sisään aittarakennuksen raollaan olevasta ovesta. Sadepisarat alkoivat rapsahdella talon katolle, pitkäksi venähtäneeseen heinikkoon ja yksi niistä putosi Carmenin nenän päälle. Victor avasi oven ja he astuivat sisään vain hetki ennen kuin pilvet ratkesivat ja kevyt ripottelu muuttui kaiken ympäröiväksi kohinaksi. Leivinuunin syövereissä asusti hiiltynyt leipä. Yläkerrassa hiiret olivat syöneet Victorin ainoan kirjan lukukelvottomaksi ja pesiytyneet hänen vaatekaappiinsa. Ikkunan eteen jäänyt kynttilä oli nuukahtanut pöytää vasten ja koinsyömät verhot siivilöivät huoneeseen harmaata valoa. Tässä mökissä Victor oli viettänyt koko lapsuutensa, mutta nyt tuo tuttu rakennus tuntui vieraalta ja se puolestaan tuntui surulliselta. Carmen hipaisi miehen kättä muistuttaen, että hän ei ollut yksin. 

   - Meidän ei olisi pitänyt tulla tänne, Victor sanoi vaisusti. - Ei tämä ole enää minun kotini. 

   Carmen kietoi kätensä hänen vyötärölleen. Tasainen sade rummutti kattoa. - Lähdetään sitten? hän ehdotti.

   - Heti kun sade lakkaa, Victor tuumasi. - Minä teen tulen. Ehkä se saa talon tuntumaan enemmän... kotoisalta. Sana vihlaisi.

   Uunin vieressä oli edelleen siisti pino puita, Stan oli aina pitänyt huolen siitä. Eläessään hän oli ollut Victorin isä, mutta nyt ihan vain Stan. Victor nosti puut uuniin ja kaivoi tulukset esiin. Liekkien heräillessä hänen kätensä hakeutui tunnustelemaan kaulassa roikkuvaa avainta, jota ei enää ollut.

   - Minä teen tuota samaa, sivusta seuraava Carmen huomautti. - Mennyt aika yrittää pitää vielä kiinni.

   He istuivat pöydän ääreen. Ukkonen karjaisi viimeisiään ja tuhkanharmaa pilvimassa kiskoi pitkiä helmojaan perässään lipuessaan taivasta pitkin kohti etelää. Sisällä talossa liekit rätisivät hiljaa, pihkan välillä vaimeasti paukahtaessa.

   - Se oli hirveä taakka, mutta silti tuntuu haikealta nyt kun se on poissa, Victor myönsi ja otti pöydän yli Carmenin kädet omiinsa. - Vieraillaanko seuraavaksi sinun kotonasi? hän yritti mielialastaan huolimatta vitsailla ja saikin pienen hymyn kirvoitettua naisen kasvoilta. 

   - Piraatti Swaikanen hovissa? Ei kiitos, Carmen hörähti. 

   - Melko härskiä puhetta kauppalaivaston arvostetusta johtajasta, Victor kiusasi ja naisen hymy leveni.

   - Sinä olet aivan pöljä. 

   - No mutta kiitoksia, arvon neiti, Victor vastasi ja suuteli Carmenin arpista kämmenselkää. 

   Valonsäteet paljastivat huoneessa tanssivan pölyn. Sade oli vihdoin päättynyt ja Aiên kurkisteli pilviharson riekaleista ja sai kaiken näyttämään kauniilta, jopa rähjäisen pienen mökin. Valo sai Victorin hopeisiksi muuttuneet hiukset säihkymään kuin kylmä teräs. Se paljasti myös tuskan hänen sydämessä. Kaipuun aiheuttaman tuskan, jonka Carmen luki hänen silmistään.

   - Lähdetäänkö? Carmen kysyi hiljaa. 

   Victor nyökkäsi. - Lähdetään vain, mutta on vielä yksi paikka, jonka haluan nähdä.

   Porstuan lattian tuttu narahdus, ruostuneen saranan vinkaisu.

   Oli ollut helpompaa avata Neoksen ovi, kuin sulkea tämä takanaan.

   Victor kaappasi Carmenin syliinsä ja kuiskasi kiitoksen tämän korvaan, jonka takana kasvoi kaunis, kirkkaankeltainen kukka. 

   - Mistä hyvästä?

   - Kaikesta. 

   Carmen avasi suunsa vastatakseen, mutta hellä suudelma vaiensi hänet.

   Autio kylä jäi heidän taakseen ja märkä heinikko hohti lämpimässä päivänpaisteessa. Muutamat linnut jatkoivat sateen katkaisemaa lauluaan. Victor ja Carmen saapuivat pienelle, puiden ympäröimälle aukealle. Victor kulki edeltä ja nousi aukean keskellä olevan kumpareen päälle, jonka laki oli murtunut maan sisään. Hän kurkisti kuoppaan ja pudisti päätään epäuskoisena. 

   - Taas täällä, hän mutisi. Aivan kuin aika olisi kulkenut takaperin ja nyt oltiin taas alussa. Hetken hän kuvitteli että taivas olisi synkentynyt, mutta karisti tunteen pois mielestään ja palasi Carmenin luokse, joka seurasi hänen puuhiaan puiden suojista. 

   - Mikä paikka tämä on? 

   Victor vajosi hetkeksi muistoihinsa ja alkoi hymyilemään.

   - No, kerro jo? 

   - Minä kirjoitan sinulle siitä vaikka kirjan, mutta myöhemmin. Nyt minä haluan vain kotiin. 

   - Missä meidän kotimme on? 

   - Ihan missä vain. 

   Carmenin silmät välkähtivät terävästi, mikä teki Victorin polvista hyytelöä. Hän ujutti sormensa miehen niskahiuksiin ja muuan galhoovin arvailuja lukuunottamatta vain kaksi druidia tiesi tarinan lopun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti