torstai 24. syyskuuta 2020

Zarazethin avaimet - Osa 3 - Luku 25 & 26

Luku 25 - Uusi päivä koittaa


Vanhuksen iho ja Aiênin korventama hiekkamaa olivat kumpikin täynnä syviä uurteita. Hymyssä suin kuollut Maynar retkotti kuivuneen rapakon edessä, vitivalkeat hiukset tuulessa heilahdellen kuin tuppo albinoruohoa. Kuten arvattua, portti Inyaadiin oli imenyt hänen elinvoimansa viimeiseen pisaraan, mutta hän oli onnistunut sinnittelemään pystyssä kunnes viimeinenkin galhoov oli kadonnut näkyvistä. Ylpeys ja määrätietoisuus olivat tukeneet hänen hinteliä jalkojaan. 

   Vanhuksen mukana kuoli myös hänen synkin salaisuutensa: Kauan sitten, nuori ja äkkipikainen Maynar oli suutuspäissään tuupannut nuoremman veljensä Dalmanin Kulovalkeaan. Hädissään Maynar selitti toisille veljensä astuneen ”toiselle puolelle” hänen tietämättään, eikä mielenterveytensä menettänyt Dalman ymmärtänyt tai välittänyt korjata valhetta. Pian tapahtuman jälkeen Dalman karkotettiin druidien joukosta väkivaltaisen ja arvaamattoman käytöksensä takia.

   Maynar oli tiennyt, että elossa olevista druideista vain hän oli tarpeeksi vahva laskemaan portista satoja galhooveja. Hän oli tiennyt myös sen, että rasitus todennäköisesti tappaisi hänet. Se oli uhraus, jonka hän oli ollut valmis tekemään vaimentaakseen syyllisyytensä. 


Galhoovien jyräävällä avustuksella aianalaiset ajoivat Mustan armeijan rippeet Tareinmeren jääkannelle saakka ja Siylano piti huolen siitä, että yksikään heistä ei paennut hänen tulimyrskyään tai sen seurauksena lohkeilevaa jäistä merta. Muutamia yksittäisten demonien johtamia joukko-osastoja yritti paeta Inyaadin elottomiin metsiin, jotka Noogasta ratsain saapuneet vapaaehtoiset metsästivät Indran johdolla. 

   Kiertävät laulajat, tarinaniskijät ja kylänvanhimmat kertoivat tarinaa Inyaadin itä-osissa vaeltaneesta valtavasta susilaumasta, joka saalisti jokaisen erämaassa piilotelleen demonin. Joidenkin mukaan lauma oli ollut niin suuri, että sudet uskaltautuivat jopa yksittäisten jättien kimppuun. Tarpeeksi päihtyneet tarinoitsijat uskaltautuivat mainitsemaan myös sokean ja arpisen miehen, joka kulki susien mukana ja näytti komentavan petoja, mutta viimeistään tässä vaiheessa kuulija yleensä ratkesi epäuskoiseen nauruun.


Tuho oli valtava, mutta Mandragoran kuollessa Kha’arin kirous oli pysähtynyt. Tauti oli ehtinyt kuitenkin peittää jo koko Inyaadin sekä useita lähisaaria, merenpohjaa myöten. Ravinnottomassa erämaassa ei ollut juurikaan metsästettävää ja kuluvan talven aikana viidennes nyaadilaisista kuoli nälkään ennen kuin Ralfaen ja Greseradin järjestämä avustus ehti paikalle. Jäiden takia viljaa ja lihaa ei voitu tuoda Inyaadiin laivalla ja suurten määrien kuljettaminen ahkioilla oli hidasta, vaivalloista ja kylmyyden takia vaarallista.

   Druidit jäivät pohjoiseen elvyttämään kasvustoa ja etenkin metsiä, jotka olivat edellytys eläinten selviytymiselle. Aikojen saatossa druidit sekoittuivat paikalliseen väestöön ja monet jäivät pysyvästi karuun pohjolaan, mutta etenkin vanhemmat druidit palasivat urakkansa päätteeksi Reunamaille.


Suurin osa galhooveista ei koskaan palannut Galhiakseen. Matkanteko kauas kuumille tasangoille olisi ollut aivan liian vaivalloista ja sorkkajaloilla oli yleensä taipumusta viihtyä siellä, minne ne olivat sattuneet päätymään. Primiuruksen johdolla he seurasivat jäitä pitkin ravinnon perässä Nagaran vehreille niityille siirtyneitä eläimiä. Satunnaisten rosvojoukkojen kiusaamat paimentolaiset hyväksyivät mielihyvin uudet naapurinsa, jotka toivat massiivisella läsnäolollaan turvaa hajanaiselle kansalle. Uudessa ympäristössä paimentolaisten rauhanomaiset tavat alkoivat tarttua galhooveihin, minkä seurauksena ylpeän soturikansan äkkipikaisuus ja armottomuus tasaantui hieman. Tästä oli todisteena vanha Primiurus, joka ensimmäisenä galhoov-päällikkönä kuoli vanhuuteen.


Swaikanen merirosvot asettuivat autioituneiden Aavasaarten herroiksi ja loivat uuden Wanaen mahtavimman kauppalaivaston. Kilpailua ei juurikaan ollut ja ne harvat, jotka uskaltautuivat haastamaan pahamaineisen ”Linnunpelätin”, kokivat selittämättömiä vastoinkäymisiä merellä kulkiessaan. Kovin usein aivan Swaikanen näköinen mies oli rosvoineen kaapannut kauppa-aluksen, mutta myös todistajilla oli taipumus kadota. Lisäksi kukaan ei halunnut uskoa pahaa miehestä, joka syyti kultaa ja aarteita ympärilleen. Etenkin vaikutusvaltaisille ystävilleen. Legendojen mukaan Swaikanen huumorintaju ei parantunut koskaan.


Mandragoralta saamiensa voimien ansiosta Karniel raivasi kilpailijat tieltään ja otti paikkansa häikäilemättömänä demonikuninkaana. Karnielin alaisuudessa Imea ajautui kaikkien aikojen pahimpaan sekasortoon ja hänen käskystään jokainen akar ja akarra etsittiin ja teloitettiin. Myös lordien aiemmin hillitsemät ”villit demonit” taistelivat raivoisasti uuden johtajansa suosiosta. Nerian temppeleiden tuhoamisen jälkeen portit Imean ja Wanaen välillä pysyivät visusti kiinni. Dalaerin ja varsinkin Isthanan teurastuksen jälkeen Wanaessa oli vain muutama, joka kykeni manaamaan demonin Imeasta, eikä heistä tiettävästi yksikään uskaltautunut koittelemaan onneaan.


Kumarassa köpöttelevä Jehedia perusti Kha’arin palatsin raunioihin temppelin uudelle tuntemattomalle jumalalle. Raihnainen sielutietäjä oli menettänyt terveytensä ja suurimman osan voimistaan Imeassa. Vaatimattomien taikatemppujen avulla hän yritti kasata ympärilleen uutta kulttia, mutta ihmiset karttoivat rujoa miestä ja tämän arvelluttavaa jumalaa kuin spitaalista. Joka aamu, aina vaivaisen elämänsä loppuun saakka, Jehedia taivalsi kaupungin laidalta keskustaan rukoillakseen kivistä kasaamansa vaatimattoman alttarin edessä, saamatta koskaan vastausta palvomaltaan jumalalta, mikäli tämä oli edes olemassa.


Itään muuttaneiden galhoovien suotuisalla avustuksella kääpiöt saivat lopulta ajettua jätit ulos kaupungeistaan, mutta kuningas Greseradin päänvaivaksi suurin osa partaväestä jäi mieluummin maan alle asumaan. Nyt kun pahin uhka oli häädetty Wolstafista, uskaltautuivat nagaralaiset kaupankäyntiin Armagaan saakka, joka sijaitsi lähimpänä jättien asuinalueita, eikä näin ollen säästynyt harmaanahkojen ajoittaisilta rosvoretkiltä. Pian ihmiset ja kääpiöt jakoivat Khalidanin kaupungin, josta oli muodostunut merkittävä väylä kansojen väliselle kaupankäynnille. Kääpiöiden mullanhajuisiin saleihin ei matkalaisilla vieläkään ollut hinkua, mutta taidokkaan sepän valmistamat aseet ja perinteiset koriste-esineet kulkeutuivat Wanaen joka kolkkaan.

   Aikamiespoika Greserad menehtyi lopulta lapsettomana, ja ylipappi Ennathin vastustuksesta huolimatta valta siirtyi kenraali Orsokselle. Uusi valtias halusi tietenkin ensitöikseen lakkauttaa papiston, mutta neuvonantajiensa voimakkaasti painostamana Orsos suostui joustamaan päätöksessään ja uudelleensijoittamaan uskonveljet Tar’sehiin, siis mahdollisimman kauas hänen saleistaan. 

   Greseradin kuoltua Siylanon vannoma vala raukesi. Puhallettuaan pitkäaikaisen ystävänsä tuonpuoleiseen lohikäärme poistui harmaista saleista, eikä palannut enää koskaan. Kukaan ei tiennyt oliko Siylano palannut tähtiin, omiensa pariin, tai asettunut horrostamaan kunnes jokin ennustuksille tuntematon tapahtuma jälleen vaatisi hänen huomionsa, sillä lohikäärmettä ei enää sen koommin nähty.


Luku 26- Aianan keisari


Keisari Ralfae nosti jalkansa pöydälle ja kallisti tuoliaan. Ovella seisoskeleva hovimestari oli vähällä saada sydänkohtauksen valtiaansa edesvastuuttomasta keikkumisesta, mutta tiesi kokemuksesta että asiasta huomauttaminen kaikuisi kuuroille korville. Hän oikaisi ryhtinsä, henkäisi syvään, avasi oven ja astui sivuun valtavan galhoovin tömistellessä sisään kuraisilla tolppasorkillaan. Hovimestari seurasi katseellaan viininpunaiseen mattoon jääviä tahroja ja harjoitti jälleen äänetöntä ja eleetöntä itsehillintää.

   - Zack, senkin vanha peikko! Ralfae huudahti. Innostuessaan hänen siipensä löivät kalliin vaasin tohjoksi lattialle ja hän oli vähällä keikahtaa selälleen. Keisari vilkaisi nopeasti hovimestaria ja naamioi nolostumisensa leveäksi hymyksi.

   - Lepakkokeisari! Zack jyrähti vastaukseksi ja kumpikin nauroi lämpimästi.

   - Inoril, mitä sinä oikein viivyttelet? Ralfae kiusasi hovimestaria. - Minä ja ystäväni janoamme virvokkeita!

   - Paino sanalla janoamme, Zack hymähti Inorilin harppoessa ohuilla linnunjaloillaan käytävään.

   - Hän ymmärtää kyllä yskän, Ralfae vakuutti ja kehotti Zackia asettumaan taloksi.

   Galhoov mulkoili pröystäileviä maalauksia, tuhahti halveksuvasti kalliille seinävaatteille ja hörähti seinille ripustetuille aseille, jotka eivät taatusti olleet nähneet ainoatakaan taistelua. Koristekaiverrukset, kultaukset ja ornamentit vilistävät hänen pienissä silmissään. - Täällä on liikaa rojua, hän totesi kellahtaessaan pehmeälle divaanille, jonka puiset jalat pettivät alta. 

   - Ah, minä olen niin tottunut tähän kaikkeen, Ralfae myönsi. - Sitä kun syntyy kultalusikka suussa, hän lisäsi hymyillen. - mutta mitä sinä täällä teet? Eikö Nagara houkutellut?

   Zack tuijotti kärsäänsä suuresta lattiapeilistä. - Mitä minä siellä? hän totesi haaveilevasti. 

   - Mitä sinä täällä? Ralfae intti leikkisästi. 

   - Hyvä kysymys, Zack mutisi. 

   Hovimestari ryntäsi takaisin huoneeseen kumarrellen isännälleen ja hänen vieraalleen, kaataen samalla hienoa viiniä kahteen kristallilasiin. Ralfae rykäisi äänekkäästi ja hovimestari pysähtyi. Sitten hän poksautti toisen pullon auki, laski sen varovasti Zackin kärsän ulottuville ja katsoi isäntäänsä.

   Ralfae nyökkäsi hyväksyvästi. - Voit poistua, Inoril.

   Hovimestari kumarsi syvään, vilkaisi galhoovia huolestuneen näköisenä ja poistui huoneesta sulkien oven perässään. 

   - Jäykkää, Zack tuumasi.

   Keisari kohautti olkapäitään ja hänen ilmeensä vakavoitui. - Ymmärtääkseni Thala on palannut jo Riekalesaarille, mutta tiedätkö sinä jotakin Victorista ja Carmenista?

   - He palaavat sitten kun ovat siihen valmiita. 

   - Palaavat mistä? Ja ovat valmiita mihin? 

   Galhoov nappasi pullon suuhunsa ja kallisti päätään taaksepäin. Kömpelöstä tekniikastaan huolimatta Zack ei hukannut pisaraakaan kallista viiniä. Hän röyhtäisi antaumuksella. - Oletko sinä oikeasti noin typerä? Zack ärähti. 

   Ralfae katsoi galhoovia silmät pyöreänä. - Mitä tarkoitat? 

   - Mitäpä luulet, että kaksi tervettä nuorta ihmistä tekee silloin, kun heidän ei tarvitse enää pelastaa koko halvatun Wanaeta?

   Ralfae hymyili. Hän ymmärsi kyllä, ei vain tullut ajatelleeksi. Galhooveilla oli ihastuttavan maanläheinen tapa ajatella asioita, hän pohti. Siinä riittäisi hänellekin opittavaa. 

   Kumpikin ryysti hiljaa viiniään. Tyhjä pullo tömähti lattialle. Ujo taivaanranta alkoi punastella alkuiltaa, palmujen sihuettien keinahdellessa leppeässä tuulessa. 

   - Siitä puheen ollen, joko sinä olet huolehtinut suvunjatkamisesta? Zack uteli suorasukaiseen tapaansa. - Eikös se sitä paitsi kuulu keisareiden toimenkuvaan? Ralfae veti viinin henkeensä ja alkoi yskiä. - Sotilaat puhuivat parakilla, että sinulla olisi jonkinlaista vilunkipeliä sen pohjoisen tytön kanssa.

   - Miten sinä ja kärsäsi ehdittekin joka paikkaan! Ralfae henkäisi, mutta oli totta, että siivotessaan kalmoja Inyaadiassa hän oli kiinnittänyt silmänsä muuan urheaan ja kipakkaan metsästäjänaiseen. 

   - Myönnä pois. 

   - Sinä olet armoton, Ralfae nauroi toivoen, että iltarusko peittäisi hänen poskiensa punotuksen. - Hyvä on, hyvä on, minä myönnän! hän myönsi Zackin tuijottaessa syyttävästi. - On totta, että olen kutsunut hänet vieraakseni ja saattanut jo hyvinkin lähettää laivan hakemaan häntä pohjoisesta, ihan vain siltä varalta että hän sattuu vastaamaan hyväksyvästi kutsuuni.

   - Ihmiset ovat outoja, Zack tokaisi. - Edelleen.

   - Myönnän syyllistyväni myös siihen, Ralfae vastasi ja kumarsi galhooville leikkisästi juuri kun ovi jälleen aukesi ja Inoril astui sisään. 

   Hovimestari jähmettyi paikoilleen, ihmetellen oliko heidän vieraansa korkea-arvoisempi kuin hän oli isäntänsä puheista ymmärtänyt.

   - Lepo vain, Zack totesi Ralfaelle ja sai hovimestarin hämmentymään entistä pahemmin. - Minä taidan lähteä samalla oven avauksella, hän sanoi, nousi tuhoutuneen divaanin päältä ja tömisteli ovelle. - Äläkä kutsu minua häihin jos siellä ei ole tarpeeksi juotavaa, hän nauroi möreästi astuessaan ulos huoneesta. 

   Ralfae istahti takaisin tuoliinsa, nosti jalkansa pöydälle ja hymyili tyytyväisen ja ihastuneen miehen typerää hymyä. Ja kaatui rämähtäen selälleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti