torstai 17. syyskuuta 2020

Zarazethin avaimet - Osa 3 - Luku 23 & 24

 Luku 23 - Portinvartija


Malekhin kuollessa koko musta armeija seisahtui paikoilleen, mutta pian kalmot nytkähtivät jälleen liikkeelle ja jatkoivat hyökkäystä demonien karjuessa epätoivoisia käskyjään. Suurin osa demonilordia pelänneistä jäteistä näki tilaisuutensa koittaneen ja pakeni valkohuippuisille Routakärjille piittamatta demonien raivoamisesta. Vielä hetki sitten ylivoimainen armeija oli ajettu sekasortoon.

   Galhoovit olivat paimentaneet valtavan määrän kalmoja yhdeksi laumaksi, jonka keskellä kiljuva demoni oli komentanut joukkonsa ruumismuuriksi ympärilleen. Pelokkaat solvaukset raikuivat erämaassa Lilian ja Gasthielin velhotulien polttohaudatessa demonin ja hänen rähjäisen armeijansa.

   Thala tuki pökkyräisen Greseradin istualleen. Kuningas kosketti varovasti verestä tahmeaa päätään ja irvisti. - Voitimmeko me? 

   Mutaan ja vereen kasvoja myöten sotkeutunut Orsos kyyristyi kuninkaansa eteen. - Näyttäisi siltä, että olemme voittaneet taistelun, mutta sodasta en tiedä, hän sanoi.

   - Minä sain juuri kunnon tällin päähäni, joten älä kiertele. 

   - Harhamaratsastajien mukaan Kha’ar vapautti kuollessaan jonkinlaisen taudin Inyaadiin, joka leviää nopeasti näivettäen jokaisen puun ja kasvin tieltään, Thala vastasi synkästi.

   - Ja mitään ei tietenkään ole tehtävissä? Greserad murahti sarkastisesti.

   Thala kohautti olkapäitään, kiinnitti miekkansa selkähihnaan ja naurahti ääneen huomatessaan vanhan tutun saapuvan taistelukentälle.

   Pyramidia muistuttava metallivuori vyöryi hitaasti kaupunkia kohti vetäytyvien kalmojen seassa. - Kiitoksia, metallikääpiö totesi kohteliaasti napatessaan miekan yksikätiseltä ruumiilta. - Jokainen tulee tarpeeseen! toinen hohtava pikkumies hihkui, poimi kilven maasta ja nakkasi sen kohti metallikasaa. Kolmas oli kumartunut tutkimaan päänsä menettänyttä sotilasta säkkäräinen metalliparta maata hipoen. Tuntemattomasta syystä hänen vierelleen löntystellyt aseeton kalmo päätti puraista kääpiötä, hampaat kirskahtivat metallista olkapäätä vasten ja putoilivat sitten valkokellertävänruskeina palasina maahan. Kääpiö ei näyttänyt kiinnittävään huomiota nälkäiseen hyökkääjään, vaan heitti sotilaalta ylimääräiseksi jääneen metallisen olkasuojan kalmon yli kasaan. Harvahampaan horjuessa puolelta toiselle Numero kolme havaitsi sen selästä törröttävän tikarin. - Kiitämme lahjoituksestanne, hän ilmoitti kohteliaasti, nappasi tikarin parempaan talteen ja jatkoi matkaansa kohti Ieloa.

   - Mitä sinä tai te täällä teette? Thala kysyi lähimmältä Neokselta, joka käänteli ruumiita kulkiessaan, tutkien niiden taskut näppärästi kuin aianalainen taskuvaras. 

   - Kuulin, että täällä saattaisi olla sota käynnissä, kääpiö vastasi irroittamatta katsettaan ilmeisen tärkeästä operaatiostaan, eikä Thala ei voinut olla hymyilemättä hänen fiksaatiolleen. Ei Neos ollut saapunut auttamaan. Ahne metallikasa oli ”aarteen” perässä. 

   - Mitän sinä edes pääsit tänne? Tuskin sinä lentääkään osaat. 

   - En kerro, kääpiö tokaisi tavoitellen määrätietoisesti Nêthielin kahvaa. 

   Nainen läpsäytti metallikääpiön kättä toruvasti. Kääpiö painoi päänsä alistuneesti, mutta vilkaisi miekkaa vielä kerran, ennen kuin jatkoi ruumiiden tönkimistä. Kääpiö luuli keppiä kirveenvarreksi ja heitti sen pettyneenä menemään huomattuaan että terä puuttui. - Joko teillä on kaikki avaimet, hän kysyi äkkiä. 

   - Itseasiassa, Thala sanoi epävarmasti. - on.

   Kääpiö lopetti puuhansa ja kääntyi katsomaan naista. - Onko näin?

   Thala nyökkäsi. - Minulla on veitsi, siis Aamunviiltäjä. Illanpistäjä on Victorilla ja Carmenilla...

   - Päivänkantaja, kääpiö päätti lauseen ja kaatui liikkumattomana maahan.

   Kääpiöt heittivät toverinsa muiden romujen joukkoon ja yksi heistä jäi keskustelemaan Thalan kanssa pälyillen levottomasti ympärilleen. Kääpiön kärsimättömyys ei tosin johtunut niinkään heidän keskustelunsa aiheesta, vaan kesken jääneestä urakasta. Kunnon kahakoita oli niin kovin harvoin ja kerättävää paljon.

   - Niin, Thala vastasi uudelle kääpiölle.

   - Sitten te tarvitsettekin minua. 

   - Mihin?

   Uskomatonta kyllä, mutta kädet puuskassa seisova kääpiö onnistui näyttämään loukkaantuneelta. - Mitäpä luulet tekeväsi avaimilla ilman ovea? hän puuskahti.

   - Auta minua, Victor! Thala kutsui druidia. - Neos on hankala... En minä tiedä mitään ovista ja avaimista, hän tuskaili miehelle.

   Victor ojensi vesileilinsä tilannetta seuraavalle Greseradille ja asteli Thalan ja metallikääpiö ties-monennenko luokse. - Neos, pitkästä aikaa! Sinä olet taatusti ainoa, joka hyötyy tästä koko jupakasta, hän naurahti kuivasti. 

   - Aina valmiina auttamaan, Neos vastasi, kumarsi syvään, eikä noussut enää suoraksi. 

   Victor ratkesi nauramaan. 

   Thala pudisti päätään toisten hakiessa hyytyneen toverinsa.

   Kauempana metallivuoren vierellä seisova kääpiö viittoi heitä lähemmäs. - Ottakaa se punatukkainen tyttö mukaan, minä pidän hänestä, Neos huikkasi ja iski jäykästi silmää.

   - Sinä olet lihonut sitten viime kerran, Neos, Carmen totesi vuoren varjoon päästyään.

   Kuului tyytyväistä hyrinää ja metallikääpiö taputti kasaansa ylpeänä. - Wanae tuhoutuu, kääpiö töksäytti.

   - Mitäpä tuota kiertelemään, Carmen henkäisi.

   - Mutta miten se estetään? Victor kysyi.

   - Typerä kysymys, kääpiö murahti. 

   - Missä se ovi nyt sitten on? Thala kivahti. Hän inhosi arvoituksia. 

   - Nyt ollaan jo paljon lähempänä vastausta, mutta ei missä, vaan kuka. Minä olen ovi.

   - Mitä? Thala huudahti ääneen myös Victorin ja Carmenin ajatuksen. 

   - Avaimet? kääpiö kehotti.

   Victor ja Carmen kaivoivat kaulanauhansa esiin ja Thala vetäisi veitsen tupestaan. 

   - Älkää minulle niitä antako, ei ovet aukaise itseään!

   Tuntui vaikealle luopua esineestä joka oli pelastanut hänen henkensä, mutta ristiriitaisin tuntein Carmen laski lusikan Victorin kädelle. Thalalle tilanne oli huomattavasti helpompi, sillä ainoa esine jolla oli hänelle tunnearvoa oli kiinnitettynä hänen selkäänsä. Kaikki kolme avainta lepäsi nyt Victorin käsissä, ulkonäöltään uskomattoman arkipäiväisinä, mutta

herättäen mystistä, yliluonnollista kunnioitusta. Avaimet kuiskailivat Victorin mielessä ikiaikaisia salaisuuksiaan ja niiden lähes rajattomat voimat  houkuttelivat kantajaansa. Ne kuiskailivat kysymyksiä ja vastauksia, ennustuksia ja valheita, ne kuiskasivat ahneutta ja nöyryyttä. Jopa Tenho tuntui kieputtuvan niiden ympärille. Victor sulki avaimet kämmentensä väliin ja tunsi kuinka ne alkoivat liikkua mekaanisesti. Hän vastusti kiusausta raottaa käsiään ja odotti, että pienet naksahtelut ja värinä oli vaiennut. 

   - No, kerro jo? Carmen uteli kärsimättömänä. 

   Victor raotti kämmeniään varovasti, kuin olisi pelännyt perhosen karkaavan otteestaan. Carmen ja Thala kurkottivat lähemmäs katsomaan, mutta Neoksen keskittymiskyky oli viimein pettänyt ja hän oli kyyristynyt näpräämään irti kuolleen kääpiön parrasta roikkuvia hopeakoruja. 

   - Se on... avain, Victor totesi. Hänen kädessään oli tosiaankin avain, joka Z-kirjainta muistuttavaa perää lukuunottamatta oli aivan tavallisen näköinen avain.

   Eteläiseen horisonttiin ilmestyi liikettä Aianan armeijan liittyessä takaa-ajoon. Hyvin levänneet, voimakkaat hevoset kirivät välimatkan nopeasti, karauttivat vihollisen sivustalle ja niittivät maahan jokaisen kalmon, joka hiemankaan erkani pääjoukosta. Pian myös kevyesti varustautuneet jalkamiehet saavuttivat vihollisen toisiinsa kompuroivat takarivit ja tuimat, mutta kaunispiirteiset aianalaiset pitivät huolen, että yksikään maahan kaatunut kalmo ei nostanut päätään enää toista kertaa.

   Vuori-Neos hyrisi kovemmin. 

   Victor katsoi avainta, sitten Carmenia ja lopuksi Thalaa, joka seurasi aianalaisten hyökkäystä kateellisena. - Mihin se laitetaan? mies mutisi puoliääneen ja yksi kääpiöistä tönäisi hänet lähemmäs kasaa. Avain sykähti hänen kädessään. Victor otti askeleen lähemmäs ja avain kannusti häntä jatkamaan. Hän kohotti avaimen vuorta kohti. Sekalainen lajitelma aseita heilahti sivuun, kaksi ihmiskäsiin kuulumatonta kilpeä avautui kuin ovet ja hevoskärryllinen pientä metalliroinaa valui alas paljastaen sileän seinämän, jonka keskellä oli vaatimaton avaimenreikä. - Älytöntä, hän mutisi ja kosketti seinämää kädellään. Pakkasesta huolimatta metalli tuntui lämpimältä ja pehmeältä kuin iho. Avain liukui lukkoon vaivattomasti, naksahti voimakkaasti ja juuttui paikoilleen. Zarazethin avain avaisi oven vain yhden ainoan kerran. Hyrinä voimistui ja avain upposi rutisten vuoren sisään.

   Taivaalla jyrähti, pilvet pakenivat ja Aiênin sairaankeltainen, haalea kajo piirsi jokihaaran taistelun uhrit mustiksi kasoiksi. Aika tuntui pysähtyvän ja jokainen höyryävä henkäys oli ikuisuus. Varjot pitenivät ja tuuli yltyi yltymistään, repien Ielon kirkkaansinisiä viirejä ja puhaltaen mädän paksun löyhkän mennessään. Ilma viileni kylmästä pisteleväksi ja tuuli puhalsi ihon tunnottomaksi. Vuoren sisältä kuului voimakas paukahdus, metallirenkaan läpi juoksevan ketjun kalkatusta ja ääni, joka muistutti tuhansien kärpästen surinaa.

   Aseet, levy- ja rengaspanssarit, kilvet, talikot, hakut, alasimet ja aurat hakivat paikkaansa rysähdellen ja rusahdellen. Koko vuori tärisi ja vavahteli kapean käytävän avautuessa siihen, missä avaimenreikä oli hetki sitten vielä ollut. Liike ja metakka lakkasivat. Victor tuijotti hermostuneena sysipimeään käytävään, joka johti vuoren uumeniin. Lähimpänä olleet metallikääpiöt polvistuivat kunnioittavasti vuoren ympärille ja kauempana olevat kääntyivät kumartamaan sitä kohti.

   - Naiset ensin, Victor sanoi ääni rahisten ja nyt vuorostaan Carmen tuuppasi häntä eteenpäin. 

   - Minä tulen aivan sinun kannoillasi, nainen lisäsi hiljaa, kuin olisi pelännyt jonkin särkyvän äänensä voimasta.

   - Perästä tullaan, Thala murahti hermostuneesti hampaidensa välistä.

   Käytävän suulla vuori tuntui valtavalta ja pimeään astuminen itsemurhalta. Victor pakotti itsensä sisäpuolelle ja vilkaisi taakseen. Ulkopuolella Carmen aukoi suutaan, mutta Victor ei kyennyt kuulemaan hänen sanojaan. Vain vuoren tasainen jyrinä ympäröi häntä. Sisäpuolella oli kuuma kuin sepän pajassa ja hiki kasteli hetkessä Victorin paidan litimäräksi. 

   Carmen astui sisään ja hänen silmänsä levisivät ymmärryksestä. - Ilmankos sinä et kuullut minua, hän mutisi hämmentyneenä. 

   Seinät olivat suorat, mutta kuhmuraiset monimuotoisista metalliesineistä, jotka olivat puristuneet tiiviisti toisiaan vasten, ja vaikka useimmat niistä olivat teräviä tai piikikkäitä, oli jokainen asettunut paikoilleen siten, etteivät ne vahingossakaan kyenneet satuttamaan sisäänkävijää. Käytävä tuntui paljon pidemmältä kuin Victor oli arvioinut. Näin pitkälle valo ei enää yltänyt ja pimeä tuli kuin leikaten. Ahdas ja kuuma tila herättelivät Victorin alkukantaisia pelkoja, mutta hänen edessään pieni kelmeä valo paljasti pyöreän syvennyksen juuri kun ne olivat saada vallan. Carmen kosketti hänen selkäänsä rohkaisten. Jopa käytävässä kuuluvien askeleiden ääni tuntui tulevan aivan väärästä suunnasta tai joka suunnasta. Syvennyksen seinässä oli kahva, jonka kiiltävä pinta heijasti valoa kuin hampaansa paljastava peto. Victor tarttui kahvaan ja käänsi.


Luku 24 - Ovi on auki


Raskas ovi aukesi kolkkoon huoneeseen, jonka keskellä pyöreällä pöydällä paloi yksi kynttilä. Victor, Carmen ja Thala astuivat ovesta, joka oli toiselta puolelta paksua rautaa, mutta toiselta tummaa puuta. Ovi naksahti kiinni heidän takanaan. Ankea huone tuoksui kosteudelle ja pölylle, kuten vanhoilla tornihuoneilla oli tapana.

   - Tämä huone on niin tavallinen, että siinä on pakko olla jotakin hämärää, Thala jupisi epäluuloisena. 

   Carmen kokeili ovenkahvaa, mutta ovi ei enää auennut. Huoneen toisella puolella oli kuitenkin toinen ovi, joka oli hieman raollaan.

   - Käykää toki sisään, ääni kajahti oven toiselta puolelta.

   Ovi lennähti auki ja heidän eteensä avautui pitkä ja kapea valtaistuinsali, jonka tuhkanharmaat pylväsrivit kohosivat korkeuksiin, kadoten paksuun, samettiseen mustaan, joka ei ollut yötaivas tai pimeyttä. Karusta tornihuoneesta poiketen salin koko lattia oli mustaa marmoria, jonka pinnassa säihkyvät timanttiupotukset muodostivat Wanaen taivaskartan. Valtaistuin näytti kelottuneelta puulta, jonka oksat ojentuivat sivuille kuin nahattomat siivet ja niiden suojissa istui maireasti hymyilevä Mandragora. Hänen edessään kyhjötti kolme kaulastaan kahlittua alastonta naista, kuin hopeaharjaiset koirat ankaran isäntänsä jaloissa. Yksi naisista nosti uhmakkaasti katsettaan ja lysähti takaisin maahan näkymättömän ruoskan sivaltaessa pitkin hänen paljasta selkäänsä. Ruma violetinpunainen ura piirtyi hänen iholleen, mutta nainen ei inahtanutkaan. 

   - Käykää lähemmäs, tulkaa, tulkaa, Mandragora viittoi innoissaan, aivan kuin äskeistä kurinpalautusta ei olisi tapahtunutkaan. - Kukapa olisi arvannut, että Neos olikin portinvartija! Onhan se toki herttaista, että hän luopui jumaluudestaan antaakseen kiittämättömille palvojilleen mahdollisuuden korjata virheensä, Mandragora julisti ja naurahti ivallisesti. - vaikka kääpiönreppanat onnistuivat hävittämään avaimensakin! 

   - Missä me olemme? Victor kysyi Mandragoran mielipiteestä välittämättä.

   Mandragora levitti kätensä. - Me olemme missä vain! hän ilmoitti dramaattisesti, eikä hän valehdellut. - Missä te haluaisitte olla, lapseni? hän sanoi ja nousi suurieleisesti istuimestaan. 

   - Mikä sinä oikein olet? Carmen sihahti.

   Mandragora hymyili leveästi. - Minä olen Musta ja kuuden jumalan voima virtaa sisälläni.

   - Kusi sinun sisälläsi virtaa, Thala sanoi ja sylkäisi lattialle. 

   Mandragoran silmäkulma värähti, mutta hän onnistui kätkemään kiehahtavan raivonsa. Eihän nyt mitätön ihminen voinut saada jumalaa hermostumaan. 

   - Jos sinä kerran olet niin mahtava, niin miksi sinä et pysäytä Kha’arin kirousta tai mikä ikinä se onkin mikä tuhoaa Wanaeta? Victor lisäsi vettä myllyyn.

   - Et taida pystyä siihen, Carmen puuskahti.

   - Kaikki tulee päättymään huonosti, yksi naisista voihkaisi. 

   - Kaikki päättyy oikein hyvin, toinen korjasi. 

   Kolmas henkäisi valmistautuen rangaistukseensa. - Jokainen päivä päättyy joka tapauksessa. 

   Carmen puri hammasta Mandragoran ruoskan lävähtäessä. Kyyneleet valuivat Kohtalottarien kasvoilta, mutta he eivät huutaneet. Ruoska iski uudelleen ja uudelleen, kunnes veri tihkui kirkkaana heidän iholleen ja valui ohuina rubiininoroina lattialle. 

   Mandragora heilautti hiuksensa olkansa yli. - Minä olen jo saavuttanut sen minkä halusin, hän huudahti Victorille, silmät ärtymyksestä loistaen.

   - Jokainen kasvi ja elävä olento kuolee. Wanae kuolee, Victor painosti. 

   - Aivan, niin tekee, jumala myönsi. - Mutta siipieni suojissa tekin voitte kohdata Mustan.  Te olette sangen omatoiminen kolmikko, joten kumartakaa minua ja voimme seurata loppua yhdessä? Kenties voitte jopa seurata minua tuonpuoleiseen.

   - Tämä kolmikko ei olekaan aiemmin tappanut jumalaa, Carmen vastasi. 

   - Vielä, Thala lisäsi murahtaen.

   - Yrittäkää nyt sitten, Mandragora huokaisi tyytymättömänä. - sitä vartenhan te tänne tulitte.

   Lattian tähtikartta pimeni, kuin yö olisi liukunut harsona sen pinnalle, ja pylväiden vieressä olevat tulipadat alkoivat huohottamaan savua kohti ääretöntä. Musta oli kaikkialla heidän ympärillään. Enää pylväiden takana ei ollut seinää, ei maisemaa, ei mitään, vain loputon tyhjyys. Mandragora kohosi irti lattiasta, hänen mustaksi muuttuneet hiuksensa kietoutuivat vaalean vartalon ympärille ja niihin puhkesi pieniä valkoisia kukkia. Hänen silmänsä olivat muuttuneet smaragdinvihreiksi, vartalo jäntevöityi väkivahvaksi ja kasvoi silminnähden. Mandragora oli kuusi jumalaa.

   Solki napsahti auki ja Thala oli valmis. Carmen pyöritteli veitsiään ketterästi sormiensa ympäri, vaikka Indra olikin yrittänyt kieltää häntä opettelemasta moisia turhamaisuuksia. Victor vilkaisi gharaansa ja hymähti muistaessaan Azlakin sanat: ”Mitä hyötyä minun on antaa sinulle miekkaa, kun kumpikaan meistä ei osaa käyttää sitä? En tiedä miten etelän herrat harjoittelevat, mutta minä opetan sen minkä osaan.”

   Mandragora pudottautui jysähtäen alas ja musta väreilevä lattia pärskähti hänen ympärilleen kuin muste. Jumala torjui kylkeään kohti suunnatun Nêthielin vaivattomasti käsivarrellaan ja läväytti avokämmenellään Thalaa poskeen. Vaatimattoman näköisen iskun voimasta nainen lennähti maahan sinertävä käden jälki poskessaan. Mielipuolisesti virnistelevä Mandragora potkaisi Thalan kauemmas ja väisti gharan keinahtamalla kevyesti sivulle, mutta samalla Carmenin veitsi kolahti hänen lonkkaansa, kolahti, sillä kuulosti aivan siltä kuin isku olisi osunut metalliin. Mandragora käänsi päänsä Victoria kohti ja puhalsi. Victorin kohosi irti maasta ja lensi muutaman metrin päähän, mutta onnistui putoamaan takaisin jaloilleen.

   - Teillä on niin valtavan paljon menetettävää, Mandragora surkutteli ja nosti avoimen kämmenensä kohti mustaa taivasta. Mustana lainehtiva lattia näytti kiinteytyvän hetkeksi ja sitten kaksi mustaa ja ohutta piikkiä puhkaisi sen pinnan ja Carmenin kummankin jalkaterän. Punatukka kirkaisi tuskasta ja kaatui polvilleen. Mandragora asteli pitkin harppauksin Thalaa kohti, joka nykäisi irronneen hampaan suustaan. - mutta olette te kyllä kamalan rohkeita. Teistähän saattaisi joku vaikka kuolla! Hän tarttui Thalaan kaksin käsin ja veti naisen jaloilleen, jolloin metallinyrkki heilahti keskelle omahyväisen jumalan nenää. Thalan virne kuitenkin pyyhkiytyi hänen nähdessään, että Mandragoran kasvot olivat edelleen vahingoittumattomat. - Sinulla näyttäisi olevan jotakin Neokselle kuuluvaa, Mandragora hymähti. - Annappas kun autan sinua palauttamaan sen hänelle. Hän otti kiinni metallisesta kädestä ja riuhtaisi sen rusahtaen irti olkaluusta. Raastava, lamaannuttava tuska viilsi poskea lukuunottamatta kalpean Thalan häntäluuhun saakka. Mandragora antoi naisen kaatua tuskissaan takaisin maahan, heilutteli voitonriemuisesti velttona nytkähtelevää kättä ja repäisi sen kahtia niin että metalli helähti.

   Carmen katsoi Victoria anovasti, mutta miehestä alkoi tuntua, että tällä kertaa he olivat haukanneet aivan liian ison palan syötäväkseen. Victor antoi tenhon virrata lävitseen. Ainakin se tuntui rauhottavalta. 

   Lattia alkoi kuohua ja kuplia suuria tervamaisia plopsahduksia.

   - Tenho! Sitäkö se on? Tämäpä miellyttävä yllätys, Mandragora huudahti. - Valitettavasti siitä ei ole sinulle juurikaan hyötyä, sillä sekä tenho että minä olemme saaneet alkumme Wanaesta. 

   Victorilla ei ollut hajuakaan mitä hän oli tekemässä, mutta kohensi silti tenhoa kuin olisi puhaltanut nuotiota täysin palkein. Tenho tunkeutui mustaan ja tihkui sen läpi. Hän näki pieniä välähdyksiä ulkopuolelta, Dalaerista, Inyaadista, Reunamailta. Puolikuolleen miehen köpöttelemässä Nerian autioita katuja pitkin ja raahaavan taakkaansa hylättyyn taloon, tuhkaksi poltetun ja lumen peittämän Fahunin sekä Kulovalkean ja kirnuistaan kiipeävät hiidet, jotka kallistelivat päätään ihmeissään aistiessaan jotakin tavallisesta poikkeavaa. Hän näki mustan varjon etenevän maata pitkin kuin metsäpalo, jättäen jälkeensä vain viljelykelvotonta ja elotonta maata. Eläimet pakenivat Kha’arin kirousta, mutta linnuille oli jäljellä vain kuolleita oksia joille laskeutua ja laiduneläimet joutuivat järsimään kitkeränmakuista, ravinnotonta heinää. Carmenia hän ei nähnyt, mutta siellä hänkin tavallaan oli, puhaltamassa samaan liekkiin. 

   ”Minä löysin sen. Tai he löysivät minut.” Victor ajatteli tyytyväisenä ja tunsi Carmenin täyttyvän toivosta.

   ”Mitä sinä löysit, älä yritä piilotella!” Mandragora jylisi itsevarmasti heidän mieliinsä. 

   Lattia heidän ympärillään purkautui kohti yhtä mustaa taivasta, joka veti roiskeet puoleensa ja valutti niitä tiputellen takaisin alas limaisina klöntteinä.

   Mandragora ilmestyi mustasta polvistuneen Carmenin eteen ja kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa: - Nyt on sinun vuorosi lähteä, tyttöseni. 

   Piikit lävistivät myös Carmenin kämmenet, nauliten hänet paikoilleen. Hän puristi silmänsä kiinni, puri alahuulensa halki ja vapautti raivonpunaisen Tenhonsa yhtenä valtavana hyökynä Mandragoran ylle. Jumalan itsevarmuus järkkyi hänen huomatessaan, että nainen sekoitti Tenhoonsa Mustaa ja hän joutui tekemään kaikkensa pysyäkseen aloillaan ja välttyäkseen repeytymästä kappaleiksi.

   - Voimasi eivät riitä, eivät tietenkään! Mandragora nauroi kurimuksen keskellä huomatessaan, että Carmen ei kyennyt tekemään enää enempää.

   Hiki valui pitkin Carmenin ohimoita hänen antaessaan kaikkensa Tenholle, kaikkensa Wanaelle ja Mustalle, kuin kynttilä jota poltettiin kolmesta päästä. - Vic, hän voihkaisi ja veri valahti hänen suustaan.

   Victor säntäsi kohti Carmenia väistellen samalla maasta purkautuvia tervamaisia ryöpsähdyksiä. Hän onnistui ohittamaan niistä kolme, mutta neljännen väistämiseksi hänen oli pakko muuttaa muotoaan. 

   Tenhon vangitsema Mandragora seurasi Victoria ja oli vähällä menettää itsehillintänsä. - Hiisi! Mandragora nauraa räkätti. - ja minä kun odotin vähintään lohikäärmettä!

   Noin metrin mittainen aliravittu hiisi loikkasikin Carmenin sijaan kiinni Mandragoran rintakehään ja upotti terävät hampaansa tämän olkapäähän. Lihan pala repesi irti ja jumalan ilme vaihtui ylimielisyydestä kauhuun hänen yrittäessään irrottaa pientä verenhimoista petoa itsestään. 

   - Mitä tämä on? Sinä... sinä et ole Wanaesta! Mandragora rääkyi.

   - Hiidet ovat... Mustasta, Carmen sihahti ja myös hänen nenästään alkoi valua verta. Tenho väänsi häntä kuin tiskirättiä.

   Mandragora tunsi jotakin terävää varpaassaan, sitten sääressään ja käsivarressaan. Carmenin Tenho, joka pakotti hänet paikoilleen, oli samalla avoin portti hiisille, jotka Victorin esimerkistä hyökkäsivät jumalan kimppuun uutta toveriaan kyseenalaistamatta. Victor ja hiidet purivat, repivät, raapivat ja raastoivat yhtenä hampaiden ja kynsien pyörremyrskynä, kunnes Mandragora oli enää hädin tuskin elossa. Äärirajoilleen raadeltu jumala ei kyennyt enää vastustamaan Carmenin voimaa, joka kiskoi hänen lihaansa hitaasti irti luista. Thala nousi miekkaansa nojaten ylös. Tutisevin askelin hän raahautui kohti myrskyn keskusta, kohti Mandragoraa. Hän heilautti miekkansa jäljellä olevalla kädellään olkapäälleen ja astui Tenhon sisään. Rääkyvät, urahtelevat ja kimittävät hiidet mulkoilivat soturitarta epäilevästi ja pudottautuivat sitten vastahakoisesti irti horjuvasta uhristaan. Thala heilautti miekkaansa kaikin voimin ja enää Mandragora ei kyenyt sitä pysäyttämään. Jumalan pää leikkautui siististi irti.

   Carmen lysähti tajuttomana mahalleen ja piikit vetäytyivät hänen raajoistaan.

   Thala lysähti istualleen maahan ja huohotti sekä tuskasta että rasituksesta. 

   Alaston ja verinen Victor yritti päästä Carmenin luokse, mutta kaatui uupumuksesta keskelle lattiaa.

   Musta kietoi heidät sisäänsä ja kaikki pimeni.

   Pimeyden keskeltä kuului vaimeaa nyyhkytystä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti