maanantai 15. maaliskuuta 2021

Novelli - Armosta rikkaat

 Kreivi Christian Rinspin kohotti maljan: - Tieteelle, yhteistyölle sekä tietenkin, hän rykäisi arvokkaasti, - meille, hän lisäsi virnistäen niin, että hänen hopeaiset viiksensä muodostivat huvittavan kaaren. Hänen sanansa saivat aikaan tyytyväistä hymähtelyä ja kirvoittivatpa ne yhden ihailevan huokauksenkin, jonka huomasi vain aviomiestään tiukasti tarkkaileva kreivitär Rinspin. 
   Margaret oli vastustanut neiti Duvètin kutsumista, mutta hupakko oli jo valitettavasti ennättänyt työntämään samaiset ryntäänsä oven väliin, jotka tälläkin hetkellä pursuivat hänen mauttoman iltapukunsa kaula-aukosta. Varsinkin sir Timothy Quick, synkkäpiirteinen amiraali, vaikutti silmäilevän tytön vaalea lihaa sangen estottomasti, vaimonsa nyrpistelystä huolimatta. Kreivitär peitti helpottuneen huokauksen lautasliinallaan - hänen Christianinsa ei antaisi arvoa moiselle liehittelylle! 
   - Meille! toisti seisaalleen noussut armeijan ylikomentaja ja joukkion nestori Kinsley G. Care. Hänen nuorikkonsa Abbie ei ollut vieläkään tottunut miehensä kantavaan ääneen, vaan säikähti silmin nähden ja purskahti sitten levottomaan kikatukseen, mihin toiset yhtyivät kiusallista tilannetta välttääkseen. 
   - Meille, sanoi myös turvallisuusosaston päällikkö Daniel Elicate, tumma, pelottavan ilmeetön mies. Hänen rinnallaan seisova vaimonsa, Kate, vaikutti pikemminkin alaiselta kuin puolisolta.
   - Ilman muuta, totesi lupsakkaan tapaansa tehtaanomistaja ja suurtilallinen William C. Wool, ja sali hiljeni. Hän tunsi tönäisyn kyljessään.
   - Taas sinä teit sen, hänen vaimonsa Gladys sihahti posket punaisena. 
   - Mitä niin? William kysyi.
   - Unohda koko juttu, Gladys mutisi ja tuijotti lattiaan. 
   William hieroi kaljuuntuvaa päälakeaan. - Missäs minä olinkaan? 
   - Toveruudelle, ehdotti Francis Wear’in matala, charmikkaan karhea ääni. Julkisesti hän oli kansakunnan pääministeri, kova väittelijä ja vielä kovempi hevosmies, mutta suljettujen ovien takana hänestä puhuttiin lähinnä alkoholistina ja homoseksuaalina. Alkoholismia pidettiin näissä piireissä lähinnä miehisenä luonteenpiirteenä, mutta mikä oli mies, jolle ei voinut tyrkyttää alaikäistä tytärtään vaimoksi? Ei sellainen ollut mies lainkaan. 
   Tällä kertaa kreivitär Rinspin huokaisi kaihoisasti. Francis oli kuin timantti karkeiden kivenmurikoiden keskellä. Hänen oma mahdottoman harmiton ihastuksensa muistutti mieleen toisen, huomattavasti mahdollisemman ja harmillisen ihastuksen, ja hänen levoton katseensa palasi kimpoilemaan miehensä ja vienosti hymyilevän neiti Duvétin välille. 
   Jäljellä oli enää yksi pariskunta. He olivat ulkomaalaisia, eikä Margaret osannut päättää mitä mieltä hän heistä oli. Heillä saattoi olla rahaa, valtaakin, mutta olivatko he luotettavia? 
   - Ja hyvälle ruualle! hörähti Sigmund von Large, nimensä veroista vatsakumpuaan kannatellen ja kaikki nauroivat kohteliaasti hänen typerälle murjaisulleen. Paitsi hänen kädet puuhkassa istuva vaimonsa, Edda, joka ei ymmärtänyt sanaakaan englantia. 
   - Juurikin niin, totesi kreivi Rinspin, istuutui kömpelösti ja antoi merkin palvelijoille. Oli aika tarjoilla alkuruoka.
   Pöytään kannettiin uhanalaisen kalan mätiä ja kuohkeita, japanilaistyylisiä ohukaisia. Kummallakin oli tietenkin hieno ranskankielinen nimi, mutta sellaisten pikkuseikkojen muistaminen kuului palveluskunnalle. 
   Rinspin irvisti, hän ei pitänyt kalasta ja vielä vähemmän mädistä. Ohukaisen hän söi kuitenkin hyvällä ruokahalulla, olipahan sitten minkä maalainen hyvänsä. - Hyvät ystävät, ymmärtääkseni teitä on informoitu tilanteesta? hän tiedusteli suutaan pyyhkien.
   - Konfliktia ei voida enää välttää, totesi Kinsley, joka siirteli makeaa ohukaista lautasen reunalta toiselle, kuin ei olisi tiennyt mitä sen kanssa olisi pitänyt tehdä. Hän ei voinut sietää makeaa. Von Large alkoi nauraa hohottamaan. - Kertokaa toki, Sigmund, mikä tilanteessa teitä niin huvittaa? Kinsley tiedusteli kireästi.
   - Eurooppa on tulessa, Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikka ovat tulessa, samoin Afrikan manner ainakin niiltä osin, joilla on vielä jotakin palavaa, saksalainen julisti, hörppäsi lasinsa tyhjäksi ja jatkoi: - Kiina, Japani, Intia, Pakistan, Australia...
   - Ymmärsimme kyllä, herra Elicate keskeytti hänet nuivasti. - Tarkentakaamme siis, että konfliktin viimeistä vaihetta ei voida enää välttää.
   - Juurikin niin, von Large totesi nyökäten. 
   - Mitä se tarkoittaa? neiti Samantha Duvét kysyi huolestuneena ja risti kätensä rintojensa alle kuin olisi halannut itseään. 
   - Että nyt ollaan kusessa, William Wool tölväisi. 
   - Will! hänen vaimonsa sihahti jälleen ja sujautti kätensä huomaamattomasti käsilaukkuun, joka sisälsi kokoelman tilanteeseen sopivia lääkkeitä. Harjaantuneet sormet löysivät helposti purkillisen rauhaa ja mikä olisikaan ollut ylevämpi tapa huuhtoa se alas kuin lasillinen samppanjaa.
   - Mikäli suunnitelma tullaan viemään loppuun... Kinsley aloitti.
   - Ei ole muuta vaihtoehtoa, kreivi Rinspin ilmoitti ehdottomasti, mutta vaikeni huomatessaan ylikomentajan pistävän katseen.
   - Siinä tapauksessa yli yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia maapallon väestöstä tulee... 
   - Paistumaan, herra Wool mutisi suu täynnä ohukaista. 
   Kinsley huokaisi syvään. Sigmund von Large alkoi jälleen nauramaan, mutta tällä kertaa kukaan ei yhtynyt hänen ilonpitoonsa.
   - He siis... kuolevat? neiti Duvét kysyi järkyttyneenä.
   Kinsley huokaisi uudelleen. Hän oli liian vanha ja älykäs tällaiseen. 
   - Vaihtoehtoa ei ole, Elicate ilmoitti järkähtämättömään tapaansa. 
   Kreivi Rinspin taputti käsiään. Oli pääruoan aika. 
   Käytetyt astiat kerättiin pois ja tilalle tuotiin verta tihkuvaa villisian paistia, höyryävän punakkaa lohta, kaviaaria ja täytettyä patonkia. Tarjolla oli myös kalleinta punaviiniä, samppanjaa, tummaa ja vaaleaa olutta sekä laaja valikoima kuivia ja makeita siidereitä, puhumattakaan uskomattomista drinkeistä, joita vähäeleinen baarimikko loihti pyydettäessä. Juotavaa oli niin paljon, ettei yksikään heistä pysyisi illan päätteeksi enää omilla jaloillaan. 
   - Yhdeksänkymmentäyhdeksän pilkku yhdeksän on lähempänä todellista uhrimäärää, sir Quick koki vielä tarpeelliseksi huomauttaa. 
   - Sehän on kamalan paljon! neiti Duvét parahti ja laski aterimet lautaselleen. Francis kosketti hänen rannettaan tavalla, jonka kreivitär Margaret olisi mielellään varannut itselleen.
   - Täällä olemme paremmassa kuin turvassa, pääministeri vakuutti. 
   Rouva Elicate liittyi keskusteluun: - Kuinka voitte olla niin varma, herra Wear?
   Francis käänsi veistokselliset kasvonsa naisesta toiseen. Hän tiesi Kinsleyn persoksi mielistelylle, eikä epäröinyt käyttää sitä hyväkseen. - En tietenkään ole asiantuntija, mutta kenties ylikomentaja Care voisi valaista hieman tilannettamme? 
   Kinsley rykäisi ja osoitti haarukallaan kattoon. - Olemme viidenkymmenen metrin syvyydessä maan alla, viisi metriä paksun betonivaipan sisälle rakennetussa bunkkerissa, meillä ei ole mitään hätää. 
   Duvét tökki lautasellaan olevaa lihanpalaa. - Ja kaikki muut...? hän jätti kysymyksen roikkumaan ilmaan.
   Kattovalaisin sammui ja syttyi heti uudelleen. Kreivi rypisti otsaansa. 
   - Me painamme nappia ja sota päättyy, amiraali Quick summasi.  
   - Amen, Kinsleyn vaimo Abbie henkäisi ja sulki nopeasti suunsa. 
   Aterimet kilahtelivat korvaamattoman arvokkaita posliiniastioita vasten. Palvelijat parveilivat pöydän ympärillä, täyttivät laseja, leikkasivat lihaa, avasivat viinipulloja ja siivosivat sirpaleet William Woolin tönäistyä kristallipikarinsa kyynärpäällään lattialle. 
   Saksalainen von Large survoi lihanpalan suuhunsa ja puhui kuten mies, joka ei välittänyt pitivätkö toiset siitä mitä hänellä oli sanottavanaan: - Onhan henkilökuntasi varmasti luotettavaa, Rinspin?
   Kreivi ei pitänyt siitä, ettei häntä puhuteltu virallisesti. Palveluskunta oli koulutettu hyvin, eivätkä he esittäneet typeriä mielipiteitään, mikäli niitä ei heiltä erikseen tiedusteltu, mutta oli totta, että työväki oli aina ketjun heikoin lenkki. Siitä oli syytä puhua harkiten. - Luotan palveluskuntaani kuin omaan vaimooni, hän ilmoitti epäröimättä. 
   Gladys nyökytteli päätään tyytyväisenä isännän sanoille. - Sinun kannattaisi ottaa mallia hänestä, hän tuumasi miehelleen, joka ei nostanut katsettaan lautaseltaan. Ruokaa oli paljon ja se oli liian hyvää jättää syömättä. Sitä paitsi tyhjänpuhuminen onnistui parhaiten täydellä vatsalla.
   Sigmund von Large nojasi selkänojaansa vasten ja komensi palvelijan raivaamaan tilaa jälkiruoalle, joka oli epäilemättä pian tulossa. Sitten hän kaivoi revolverin vyön ja vatsamakkaransa välistä esiin, silmäili sitä hetken ja pyöräytti peukalollaan sen rullaa. 
   Huomion kiinnittyessä von Largen asenäytökseen, siirtyi Daniel Elicaten käsi huomaamatta kainalokotelolle, jossa hän säilytti Sig Sauer P220 Combat -mallista käsiasettaan. 
   Von Large pysäytti astioita kantavan tarjoilijatytön ja osoitti tätä pistoolillaan. - Kerrohan tyttö, suunnitellaanko täällä vallankaappausta? 
   Nuori vaalea nainen oli vähällä pudottaa astiansa. - Ei, sir, hän vastasi kireästi, - ei tietenkään. 
   Von Large viittoi tyttöä jatkamaan töitään ja kääntyi sitten pöytäseurueensa puoleen. - Koskaan ei voi olla liian varma, hän sanoi ja laski aseen eteensä pöydälle. 
   - Vihjailetko jotakin, Sigmund? Kinsley kysyi. 
   - Että minä en luota köyhiin ja samaa suosittelen myös teille, von Large murahti. Hänen vaimonsa sanoi hiljaisella äänellä jotakin, mitä toiset eivät ymmärtäneet. 
   - Voitte olla rauhassa, herra Elicate pitää varmasti huolen meidän kaikkien turvallisuudesta, kreivi Rinspin ilmoitti ja näytös sai soljua kohti jälkiruokaa. 
   Vihreää, punaista ja sinistä hyytelöä tutisi omilla tarjottimillaan. Tarjolla oli myös tiramisua, pannacottaa, teetä, kahvia ja likööriä, maailman kalleinta tietenkin, mikä tällä hetkellä tosin kuulosti harmillisen merkityksettömältä yksityiskohdalta. Ajatus rahan äkillisestä merkityksettömyydestä viivähti illan aikana luultavasti jokaisen vieraan mielessä, mutta rauha säilyi parhaiten kun asiasta ei vain yksinkertaisesti puhuttu. 
   Kate Elicate leikkasi haarukan syrjällä palasen hyytelöä, hänen miehensä maistoi varovasti kahviaan. Herra Wool oli syönyt jo kaksi annosta pannacottaa ja alkoi vaikuttaa huonovointiselta. Neiti Duvét otti kupillisen teetä, ilman sokeria, ja paistatteli viattomana ihailijoittensa vihjailevissa katseissa. Edda von Large terästi kahvinsa liköörillä ja jatkoi kielimuurin takana murjottamista. Eleanora Quick otti tuplaviskin ja pohti kostoa neiti Duvétin sulojen hypnotisoimalle aviomiehelleen. Margaret huokaisi jälleen. Herra Wear oli sattumalta kääntänyt tummat silmänsä häneen ja hymyillyt lämpimästi. Hän halusi uskoa, että se oli flirttiä. 
   Kreivi Rinspin kilisytti lasiaan ja nousi seisaalleen. - Seuraavaksi pidämme pienen tauon ja palaamme sitten toimittamaan juhlallisuudet loppuun, hän ilmoitti hieman epävarmasti. 
   Sigmund von Large murahti jotakin saksaksi ja nousi pöydästä. Sitten toisetkin vaikuttivat heräävän horroksestaan ja väki hajaantui hitaasti omiin huoneistoihinsa, sillä tilaa tässä bunkkerissa oli pienen kylän verran, tosin sillä erotuksella, ettei pieniä kyliä pian enää olisi.

   - Ajattele, Christian, Margaret aloitti ehostaessaan samalla meikkiään, - jos veljesi olisi vielä elossa. Hän saattaisi olla täällä meidän sijastamme sen kamalan, kuka hän nyt olikaan?
   - Tarkoitatko Camillaa?
   - Aivan, sen kammottavan Camillan kanssa. 
   - Trevor on maannut kuopassaan jo toistakymmentä vuotta, kreivi muistutti. 
   - Mutta jos syöpä ei olisi vienyt häntä... 
   - Margaret. Me olemme täällä, koska ansaitsemme sen. 
   Margaret nyökkäsi. Niin hänkin halusi ajatella. Sillä hetkellä hän ymmärsi, että yhden epäonni oli toisen onni. 

Daniel Elicate tarkasti käsiaseensa lippaan ja naksautti sen takaisin paikoilleen. Hän suoristi puvuntakkinsa hihat, kiillotti kalvosinnapit ja puhdisti lopuksi silmälasinsa. Hän oli valmis. Kate alkoi itkemään. 
   - Pidäthän huolta, että olemme pian valmiit palaamaan saliin? Daniel kysyi.
   - Pidän, pidän, Kate vakuutti silmiään pyyhkien. Sillä hetkellä hän ymmärsi, ettei enää koskaan tulisi asioimaan hiussalongissa. 

   - Aiotko tuijottaa koko illan sen lutkan rintoja? voimakkaasti humaltunut Eleanora tiedusteli mieheltään. 
   - Oletko sinä mustasukkainen? Timothy kysyi huvittuneena. 
   - Silmäpelinne ei taatusti jäänyt keneltäkään huomaamatta!
   - Omiasi olet nähnyt, herra Quick hymähti, - neiti Duvét ei ansaitse syytöksiäsi.
   - Ei, se on totta. Mutta sinä ansaitset. 
   Sillä hetkellä Eleanora ymmärsi, ettei avioliitolla ollut enää juurikaan merkitystä. 

Abbie hieroi miehensä hartioita. Kinsley oli aina ollut kaitaharteinen, jopa hintelä mies, mutta sota oli näivettänyt hänestä loputkin.
   - Teemmekö me oikein? hän kysyi hiljaa. 
   Kinsley murahti ikään kuin kysymys olisi ollut typerä, mutta mietti silti tovin ennen kuin vastasi: - Ei ole minun tehtäväni päättää sellaista. 
   - Kenen sitten? Abbie henkäisi. 
   - Asiat ovat kuten ovat, Kinsley tokaisi asia-on-loppuunkäsitelty-äänensävyllään. 
   - Minä en halua elää koko loppuelämääni bunkkerissa, Abbie jatkoi riidanhaluisena, miehensä hienovaraisesta varoituksesta välittämättä. 
   - Olisit tyytyväinen, että saat ylipäätään elää. 
   Sillä hetkellä Abbie ymmärsi, että kaikki miehet olivat samanlaisia. 

Daniel kampasi hiuksensa taakse ja asetti silmälasit takaisin nenälleen. Ajatuksiinsa vajonnut Kate harjasi hiuksiaan ja töpötti sitten hieman punaa kalpeille poskilleen. 
   - Danny? 
   - Mhmm. 
   - Kuinka paljon palvelusväkeä Edenissä on? 
   Eden oli eloonjäämiskeskuksen virallinen, mutta erittäin salainen nimi. 
   - Pitkälle toista sataa.
   - Niin monta? 
   - En juuri nyt muista tarkkaa lukua, mutta suurin piirtein, kuinka niin? 
   - Entä jos he todella kääntyvät meitä vastaan? Varsinkin kreivi ja saksalainen vieraamme vaikuttavat tekevän parhaansa, että niin kävisi.
   Herra Elicate naurahti. - Murehdit turhaan. 
   - Miksi siis kannat asetta? 
   - Rakas, minä kannan aina asetta. 
   Sillä hetkellä Kate ymmärsi, että luottamus oli vain tyhjä lupaus. 

William makasi selällään vuoteella ja raapi mahaansa.
   - Mitä mieltä olet siitä saksalaisesta? Gladys kysyi. Hän istui peilipöydän edessä ja tarkasteli väsyneitä kasvojaan. Unet olivat viime aikoina jääneet vähälle.
   - En minä tiedä, Gladys, kuinka niin? 
   - Miksi heidät piti kutsua tänne? 
   Asia ihmetytti myös Williamia. - Sen tietää vain Rinspin... ja kenties Elicate, kyllä, luultavasti myös Elicate.
   - Minä en pidä hänestä, Gladys tokaisi.
   - Elicatesta? 
   - Niin.
   - Miksi et? 
   - Se mies on liero. 
   - Kuinka voit sanoa noin, emmehän  me edes tunne häntä?
   Gladys ei jäänyt koskaan sanattomaksi. - Parempi kun emme tunnekaan, hän puuskahti ja kaivoi miehensä suureksi yllätykseksi käsilaukustaan perheen vanhan Lugerin, jonka Williamin isä oli säilyttänyt sotasaaliina. 
   - Gladys? William kysyi hämmentyneenä.
   Gladys sipaisi asetta hihallaan, asteli huoneen poikki ja ojensi sen miehelleen. - Minusta sinun on syytä kantaa tätä mukanasi. 
   - Herranjestas, Gladys, minkä ihmeen takia? William henkäisi ja nousi vaivalloisesti istumaan.  
   Sillä hetkellä Gladys ymmärsi, ettei miehillä ollut aavistustakaan mitä he olivat tekemässä. 

Neiti Duvét istuutui divaanille, eikä vieläkään ymmärtänyt kuinka hän oli oikein päätynyt tänne. Hänen olisi kuulunut olla tällä miehensä kanssa, mutta Mattias oli salamurhattu vain viikkoa ennen operaatio Taivaanporttia. Samantha ei tuntenut surua tai kaipuuta. Mattias oli ollut sika aivan kuten kaikki muutkin täällä olevat miehet. Satumaisen rikas sika, jonka olisi pitänyt kuolla paljon aikaisemmin ja jättää omaisuutensa ainoalle perijälleen, nuorelle vaimolleen. 
   Nyt hän oli jumissa maan alla, kaunis nuori nainen keski-ikäisten juoppojen kuolattavana, aivan kuin heillä olisi enää mitään mitä hänelle tarjota. Bunkkerin ainoa hyvännäköinen mies oli tietenkin homoseksuaali, aivan kuten Helvetissä oli tapana. Hän kaivoi esiin pienen lääkerasiansa ja laski yksitellen jokaisen pillerin. 
   Sillä hetkellä hän ymmärsi, kuinka katoavaista maallinen onni oikein olikaan. 

Sigmund von Large muotoili viiksiään. Hän oli huojentunut siitä, että Edda oli mukana tässä kaikessa, mutta ei aikonut sanoa sitä vaimolleen, joka oikoi kyllästyneenä hameensa helmoja. Edda ei käyttänyt meikkiä tai alusvaatteita, mutta hän osasi ristiä jalkansa siten, ettei Sigmund vain vahingossakaan nähnyt temppelin portteja.
   Edda katsoi miestään ja ajatteli saksalaisia ajatuksiaan. Sillä hetkellä hän tunsi olevansa ainoa, joka niitä ymmärsi.

Francis vihelteli tyytyväisenä, riisui päällystakkinsa, heitti sen tuolin selkänojalle ja kääri kauluspaitansa hihat, paljastaen arpiset kätensä. Kaikki sujui kuten pitikin, mikä ei sinällään yllättänyt, mutta miellytti joka tapauksessa. Kuinka monta ihmistä tarvittiin tuhoamaan oma lajinsa? hän naureskeli mielessään. Kolmetoista vaikutti olevan tuo onnenluku, mikäli häntä itseään ei laskettu mukaan. Kourallinen ihmisiä oli päättänyt painaa punaista nappulaa ja pyyhkäistä kaiken elämän pois maan päältä. Siis pyyhkäistä itsensä pois maan päältä, luonto palaisi kyllä nopeasti takaisin kukoistukseensa.
   Herra Wear otti matkalaukustaan mustan peilin ja pienen luuvartisen veitsen. Hän asetti jalallisen peilin pöydälle ja istuutui sen eteen. Hän toivoi merkkiä, hyväksyntää, mitä tahansa. Herra oli vastannut hänelle kerran, kauan aikaa sitten kun suunnitelma oli ollut vasta aluillaan, mutta tuota hetkeä Francis ei unohtaisi koskaan. 
   Hän teki viillon vasempaan käsivarteensa, laski veitsen pöydälle ja painoi oikean kätensä haavan päälle. - Iätön ja ajaton herrani, valtias näkyvän ja näkymättömän, ota vastaan vereni, hän sanoi ja painoi vereen tahriutuneen kätensä peilin tasaista pintaa vasten. - Olen toiminut toiveittesi mukaisesti, hän lisäsi ja veti kätensä pois. 
   Veri kiilteli peilin mustalla pinnalla. Francis sitoi kätensä ja odotti. Kattovalaisin välkkyi, mutta se saattoi johtua mistä tahansa. Francis odotti. Pian hänen olisi palattava salin puolelle. Pettymys kirvelsi hänen kädessään olevan haavan lailla. Hän oli sysännyt kokonaisen kansakunnan ja samalla koko maapallon kohti tuhoa, epäilemättä hän ansaitsi edes pienen huomionosoituksen. 
   Seinäkello naksahti tasatunnin merkiksi. Toiset odottaisivat jo.
   Sitten hän näki sen. Veri näytti leviävän hitaasti peilin pinnalle. Se väreili ja kiemurteli, mustaa ja punaista. 
   - Herrani! Francis henkäisi. 
   Hän kuuli lehtien rahinaa ja luiden kalinaa. Jokin liikkui peilin toisella puolella, hitaasti ja raskaasti, luonnottomasti nytkähdellen, kuin mudassa tai öljyssä kiemurrellen. Pinnalle kohoava kupla puhkesi ja esiin ilmestyi sarvipäinen olento, jolla oli käärmeen tai liskon alavartalo. Se oli kauhun manifestaatio, mutta Francis olisi silti halunnut syleillä sitä, koskettaa sitä. Ja ne äänet! Tuhannet ja taas tuhannet kuiskaukset lupailivat ikuista unohdusta ja rauhaa, vannoen samaan aikaan kostoa sekä kuolemaa. Kylmä levisi hänen raajoihinsa. Kello näytti pysähtyneen. 
   Francis ravisti päätään ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen. 
   Oli viimeisen näytöksen aika. 

Väki kokoontui takaisin salin puolelle, mutta tällä kertaa pöydällä oli ruuan ja nautintoaineiden sijaan vain lasikuvun alla oleva laite, jonka keskellä oli punainen nappi. Kaikki tarkastelivat laitetta kuin vaarallista, mutta kiehtovaa eläintä. 
   - Kuka sen laittoi tuohon? Sigmund von Large rikkoi hiljaisuuden ja loi tuiman katseen jokaiseen vieraaseen. 
   - Palvelijat? Daniel Elicate ehdotti pöyristyneenä, sillä ei ollut suinkaan tavallista, ettei hän ollut perillä siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.
   Rinspin pudisti synkkänä päätään.
   - Mistä se sitten ilmaantui? William Wool päivitteli. 
   - Herra siunaa, Gladys mutisi ja loi katseen korkeuksiin. Hän ei pitänyt itseään erityisen uskonnollisena, mutta tällaisessa tapauksessa oli syytä käyttää kaikki käytettävissä olevat oljenkorret. 
   Edda tuhahti, mutta kukaan ei tiennyt mille.
   - Kinsley, Timothy? Rinspin ehdotti, mutta miehet kiistivät nähneensä koko nappia.
   - Tämä on kauheaa, neiti Duvét parahti tietämättä mitä muutakaan olisi voinut tilanteessa tehdä. 
   Margaret Rinspinin silmät välkähtivät pahaenteisesti.
   - Onko sillä merkitystä mistä nappi on peräisin? Francis Wear kysyi. 
   Kreivi röyhisti rintaansa. - Ainakaan meidän ei tarvitse etsiä sitä.
   - Naulan kantaan, arvoisa kreivi, herra Wear totesi ja kehotti väkeä istuutumaan. - Mielestäni tärkeämpi kysymys on se, kuka nappia painaa? hän esitti. 
   - Mielestäni se on armeijan hommia, Kinsley ilmoitti napakasti.
   - Siis merivoimien, sir Quick tähdensi. 
   - Kenties isännän pitäisi painaa nappia? Margaret puolestaan ehdotti. 
   - Ei, ei ja ei, Sigmund tölväisi, mutta toiset eivät antaneet hänen jatkaa sen pidemmälle.
   - Minä voin tehdä sen, Daniel Elicate lupautui. 
   Myös Francis olisi kovin mielellään tehnyt sen itse, mutta se ei käynyt päinsä, se olisi ollut jo liian helppoa. Oli huomattavasti mielenkiintoisempaa antaa ihmiskunnan tuhota itse itsensä. - Vedetään pitkää tikkua? hän ehdotti. 
   - Ei missään tapauksessa, Kinsley vastusti välittömästi, mutta toiset jyräsivät hänet alleen. Oli parempi vaihtoehto jättää valinta onnettaren haltuun kuin seurata sivusta, kuinka joku vahvempitahtoinen anasti sen itselleen. 
   Francis järjesti välineet ja ilmoitti jättäytyvänsä arvonnan ulkopuolelle. Kukaan ei vastustellut. Jokainen otti vuorollaan tikun ja odotti kärsimättömänä. Edda sytytti savukkeen. Kinsley vertasi tikkuaan Timothyn tikkuun ja paiskasi omansa lattialle. Herra Quickin tyytyväisyys jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Daniel Elicatella oli pidempi. Näin jatkettiin, kunnes jäljellä olivat enää Gladys, Abbie ja neiti Duvét, jolloin joukkion miesväki alkoi osoittaa mieltään, ettei kunniatehtävän ehkä sittenkään pitäisi jäädä naisen osaksi. Francis vaiensi vastaväitteet ja vaati kolme jäljellä olevaa tikkua arvioitavaksi. 
   Gladys laski pöydälle omansa, joka oli pidempi kuin Abbiella, mutta kuten arvata saattoi, Samantha Duvét oli tietenkin vetänyt pisimmän korren. 
   - Ei voi olla totta, Margaret henkäisi ennen kuin ehti pysäyttää itseään. 
   - Minäkö? neiti Duvét ihmetteli.
   - Te hyvinkin, Francis sanoi ja iski hänelle vaivihkaa silmää. Ei kuitenkaan tarpeesi vaivihkaa, että se olisi jäänyt huomaamatta rouva Rinspiniltä. 
   Kreivi Christian istahti pettyneenä ja kyllästyneenä tuoliinsa. - Ottakaa paikkanne, hän kehotti toisillekin ja pian kaikki istuivat jännittyneinä pöydän ympärillä. 
   - Minä en kestä enää pidempään, Gladys valitti.
   - Pian se on ohi, hänen miehensä sanoi rauhallisesti, kuten hänen vastauksensa kuului mihin tahansa ongelmaan. 
   - Olemmeko valmiit? Kinsley kysyi.
   - Pitäisikö meidän ensin tehdä... jotakin? Eleanora sanoi sammaltaen. 
   - Kuten mitä, rukoilla? hänen miehensä pilkkasi. 
   Vastustuksesta huolimatta he tulivat siihen tulokseen, että olisi hyvä ajatus lukea Isä meidän -rukous, ihan vain varmuuden varalta. Valitettavasti yksikään heistä ei tuntunut muistavan rukousta, joten he tyytyivät pitämään hiljaisen hetken ennen aloittamista. 
   - Neiti Duvét, Francis kehotti. 
   Samantha nousi, samoin läsnä olevien miesten mielenkiinto. Mitä tulisi tapahtumaan? Kuulisivatko he räjähdyksen? Tärisisikö maa? Entä jos bunkkeri ei olisikaan tarpeeksi syvällä. Jos maa sortuisi heidän niskaansa? Francisin lempeät kasvot rauhoittivat Samanthaa. Kyseessähän oli pelkkä nappi. 
   Francis nosti lasikuvun pois laitteen yltä ja laski sen pöydälle. - Ole hyvä, heti kun olet valmis, hän sanoi.
   Neiti Duvét kumartui pöydän ylle ja laski kätensä napille, joka painui naksahtaen pohjaan. Ei muuta. Kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan. Ilmastointi laite hurisi hiljaa. Kaikki katsoivat kattoon, ikään kuin kaiken olisi pitänyt päättyä juuri siitä suunnasta. Edda sytytti toisen savukkeen. Kukapa olisi uskonut, kuinka antiklimaattinen maailmaloppu saattoikaan olla.

maanantai 22. helmikuuta 2021

Novelli - Epilogi

Valkoiset petivaatteet ja valkoinen seinä, kuin alppien lumihuiput, jotka haisevat desinfiointiaineelle ja kuolemalle. Tai ehkä ilma vain käy ennen kuolemaa niin ohueksi, että sitä alkaa kuvitella kaikenlaista. 
   Puhun siis pääsääntöisesti omasta kuolemastani, sillä mitäpä minua tässä vaiheessa enää toisten menehtyminen liikuttaisi. Jokaisella on oma vuori kiivettävänään, vaikka matkan varrella saattaa olla runsaastikin seuraa, kantoapua ja niitäkin tyyppejä, jotka ovat vain vaivoiksi. Mutta tämä ei ole tarina vuorikiipeilystä tai selviytymisestä, vaan tämä on tarina kuolemasta, minun kuolemastani, joka alkoi virallisesti vasta muutama päivä sitten kun kaaduin eteisen lattialle. Heräsin seuraavana päivänä tältä samaiselta sairaalavuoteelta ja lääkäri kertoi minulle, että olin saanut vakavan sydäninfarktin ja menettänyt tajuni. 
   Hänen ei tarvinnut selostaa minun lyöneen päätäni eteisen patteriin, sillä siltä se tuntuikin. Sydämeni, tai se vähä mitä siitä oli jäljellä, sillä karkeasti ilmaistuna rakkaudenelimeni oli revennyt riekaleiksi, lumpsahteli veltosti ja voimattomasti. 
   Lääkäri sanoi, että minulla ei ollut paljon aikaa. 
   Vastasin olleeni aina jokseenkin kiireinen. 
   Kumpikaan ei nauranut. 
   Torkahdin hetkeksi ja lääkäri oli tiessään. 
   Huone oli jaettu verholla, jonka toisella puolella joku alkoi yskiä käheästi. Tasainen köhä muistutti etäisesti ajokoiran sinnikästä louskutusta, vaikka ajoittaiset, kimakammat haukahdukset toivatkin mieleeni kipakan pystykorvan. Koiran joka tapauksessa. Hän lähti ennen minua. Ainakin huoneesta. Kaksi hoitajaa vei hänet sänkyineen kaikkineen, mutta kukapa sitä yskimistä olisi jaksanut kuunnella. 
   Torkahdin uudelleen ja sitten tapasin Darwinin. 
   Verhon takaa kuului matalaa surinaa tai pörinää, kuin huoneeseen olisi eksynyt valtava kärpänen. Kyseessä ei ollut kärpänen, vaan vasikankokoinen hyttynen, joka lehahti eteeni kuin kurja Halloween-versio suojelusenkelistä. En tiedä oliko se aito vai pelkkä kuvajainen, mutta mikäli se oli mielikuvitukseni tuotetta, olen pettynyt itseeni. 
   Sanoin ötökälle, että kuolen luultavasti pian, joten olisi mukavaa jos se jättäisi minut rauhaan. 
   Ötökkä sanoi olevansa Darwin. En halunnut kertoa sille omaa nimeäni. 
   Siinä se vain surisi minun ja katonrajaan kiinnitetyn television välissä ja yritti kömpelösti pysyä aloillaan, vaikka ei mikään kolibri ollutkaan. En saanut enää unen päästä kiinni, joten minun oli vain tyydyttävä sen seuraan. Seuraavaksi ötökkä päästi naurua muistuttavan sirityksen ja lensi takaisin verhon taakse. 
   Ovi aukesi ja sama tylsä lääkäri palasi eteeni, nosteli silmäluomiani, sohi lampullaan arkoja pupillejani, kuulosteli salsakastikkeeksi muuttunutta sydäntäni ja hymähteli niin kuin olisi tiennyt enemmän kuin tiesikään. Minua oksetti, ei siis pelkästään hänen virkaintoisuutensa, vaan oloni oli sangen kurja. 
   Kysyin olisiko hänellä mitään, mikä tappaisi minut nopeammin, mutta lääkäri ei vastannut, vilkaisi vain minua murhaavasti ja poistui paikalta. 
   Jossakin vaiheessa iltaa joku antoi minulle lisää lääkkeitä, enkä nähnyt tarpeelliseksi vastustella. Yöllä kuului sellaista mekkalaa, että epäilin Darwinin sotkeutuneen verhoihin lopullisesti, kuin kala tiheäaukkoiseen verkkoon, mutta oloni oli liian pehmeä, että olisin välittänyt mitä sille rumilukselle tapahtuisi. 
   Aamiainen oli surkea ja mauton, ei puhuta siitä. Mehulasi näytti virtsanäytteeltä, mistä mieleeni juolahtikin sangen arkinen toimitus. Puhuin siis kuitenkin. 
   Olin juuri aikeissa nousta vuoteeltani, kun Darwin lentää pöristeli jälleen eteeni, tällä kertaa huomattavasti lähemmäs, että saatoin tuntea sen siipien aiheuttaman ilmavirtauksen. Köyhä tuuletin, mietin hormonihyttysen laskeutuessa jalkojeni päälle. Minulla alkoi olla kiire miestenhuoneeseen, mutta Darwin ei päästänyt minua. Pitkillä ohuilla etujaloillaan se painoi minua sänkyä vasten ja upotti kärsänsä vuoroin kumpaankin reiteeni ja imaisi. Kylmänväristykset huokuivat lävitseni ja pian Darwin hellitti otteensa, kohoten raskaasti vavahdellen takaisin ilmaan. Tiesin, että jalkani eivät enää kantaisi ja hetkeä myöhemmin lämmin virtsa levisi alleni. 
   Vitun Darwin. 
   Eikä siinä mitään, kuoleman hotellissa kukaan ei valittanut pienestä putkiviasta ja petivaatteiden vaihtamiseen tuhlattiin suurin piirtein saman verran aikaa kuin Formuloissa varikkokäyntiin. Ja sitähän tämä elämä hyvin pitkälti on, kierretään samaa kehää, kunnes ajetaan rengasvalliin tai ylitetään maaliviiva. Lasketaan ruutulippu puoleen tankoon. 
   Kivut alkoivat jälleen yltyä ja minusta tuntui kuin olisin keittynyt elävältä, hiki valui jokaisesta ihohuokosestani ja juuri kun toivoin, että loppu jo vihdoin tulisi, tuli hoitaja ja tarjoili seuraavan lääkeannokseni. Olisin toki voinut kieltäytyä hoidosta, käskeä heitä jättämään minut rauhaan, mutta pian leijailin taas suonensisäisessä taivaassani, eikä moinen käynyt edes mielessäni. 
   Kysyin metsänneidolta oliko hän nähnyt Darwinia. Ei ollut, hän vastasi nauraen. 
   Ennen nukahtamistani mietin kuinka paljon kehooni pumpatut lääkkeet maksaisivat katukaupassa. 
   Heräsin Darwinin sinnikkääseen surinaan. Olisin vain halunnut jatkaa uniani, joten yritin hätistää sen pois kimpustani, mutta liikkeeni olivat liian hitaita, ja ällöttävä, inhottava Darwin nappasi minut helposti otteeseensa. Pörise kuoliaaksi, huudahdin sen pistäessä rujon piikkinsä kumpaankin käsivarteeni, jotka retkahtivat hervottomina sivuilleni. Vanhaa matkaradiota muistuttava laite alkoi piipata sängyn vieressä, säikyttäen Darwinin, joka pakeni takaisin verhon taakse. 
   Huoneeseen oli ilmestynyt lääkäri ja hoitaja, kumpaakaan en ollut nähnyt aiemmin, vain heidän valkeat vaatteensa. Toinen tiedusteli vointiani, halveksuin häntä. Pitkätakkisempi tuntui tietävän paljon, mutta tekevän hyvin vähän. Minulla olisi ollut paljon kysymyksiä, mutta en jaksanut esittää niitä, joten he lähtivät. 
   Kattovalaisin oli aivan liian kirkas, ja sai minut epäilemään, halusinko sittenkään suunnistaa kohti valoa, kun sen aika koittaisi. Ei pimeässä ollut mitään vikaa, siellähän sitä nukuttiinkin. 
   Viimeisen päiväni aamuna muistin, kuinka serkkuni kanssa istutimme makaronin leikkikentän liukumäen alle. Muistin minä paljon muutakin, mutta se ei kuulu teille. 
   Darwin räpiköi seinää pitkin yläpuolelleni. Se oli ainoa ystäväni. Ylisuuri hyttynen naputti jalallaan seinää, joka oli kuullut lääkäreiden jorinat niin monta kertaa, että se olisi ansainnut jo oman terapeutin. 
   Mene pois, Darwin, minä ehdotin. Ei minulla ole sinulle enää mitään. Se oli valkea valhe, niitähän näiden seinien sisällä kerrottiin. Darwin otti tukea olkapäistäni ja tunsin nipistyksen päälaellani. 
   Huone näytti entistä valkeammalta ja suuremmalta tai sitten minä olin kutistunut. En ollut enää aivan varma missä olin, joten puristin käteeni aseteltua hälytintä ja odotin. Tuhannen vuoden päästä ovi aukesi ja sisään astui outo naishenkilö, joka tarkasteli minua kulmat kurtussa. Kysyin topakasti oliko hänellä jokin ongelma, mutta nainen ei vastannut. Yritin vakuuttaa hänet, että minä ja Darwin pärjäisimme kyllä mainiosti kahdelleenkin, mutta sekin kaikui kuuroille korville. Halusin kotiin, mutta se pirulainen tyrkkäsi minut ajelehtimaan. Oli vaikea uskoa, että sellainen raskas sairaalasänky kelluisi, mutta pian minä olin jo avomerellä ja aurinko häikäisi silmiäni kuin kirkas halogeenilamppu. Lomalla ei saanut valittaa, joten tyydyin vain siristelemään silmiäni. Olisin halunnut vaihtaa vielä muutaman sanan metsänneidon kanssa, vaikka se tuntuikin merkityksettömältä, sillä tuskin edes kykenisimme ymmärtämään toisiamme. Tunsin lämpimän veden koskettavan käsiä ja jalkojani. 
   Vitun Darwin.

torstai 1. lokakuuta 2020

Zarazethin avaimet - Osa 3 - Luku 27 & 28 - Loppu

 Luku 27 - Velka


Iloinen kikatus ja kiljahtelu kaikui muurien varjoista tummatukkaisen Iwvian metsästäessä perhosia toisten lasten mukana. Riemukkaan leikin äänet kantautuivat heleänä myös korkealle muurien päälle, missä navakka mutta leuto merituuli sai Thalan viininpunaisen viitan hulmahtamaan, paljastaen arpeutuneen olkapään. Yksikätinen kuningatar tuijotti ajatuksissaan horisonttiin ja antoi kyynelten virrata. Ne olivat yhtä aikaa ilon ja surun kyyneleitä, jotka olivat odottaneet hetkeään koko pitkän kotimatkan ajan. Joku kutsui häntä. Thala pyyhkäisi katkeransuolaiset pisarat viittaansa ja kääntyi, eikä yllättynyt nähdessään - jopa Riekalesaarten mittapuulla - erittäin paljastavasti pukeutuneen velhottaren.

   - Täällähän sinä olet taas murehtimassa turhia, Lilia torui kuningatarta tuima ilme kasvoillaan.

   - Tavallaan, Thala myönsi. 

   - Onneksi tyttö sentään näyttäisi viihtyvän, velhotar totesi, yrittäen johdatella keskustelun kevyempiin aiheisiin. Murehtiminen sai hänet tuntemaan olonsa epämukavaksi.

   - Kruununprinsessa, Thala tarkensi hajamielisesti. 

   - Äläpäs liioittele, sinulla on yllin kyllin aikaa täyttää nämä saaret jälkeläisilläsi. 

   Tuuli heilautti jälleen Thalan viittaa ja hän vetäisi sen nopeasti takaisin eteensä kädettömyyttään häveten. - En minä sillä, hän aloitti epävarmasti. - mutta jos minä voisin... niin vahinko olisi luultavasti jo tapahtunut.

   - Hyvä, Lilia tokaisi. - Minä en pidä lapsista, mihin prinsessa Iwvia on oikein miellyttävä ja ehdottoman ainoa poikkeus. Kunhan ei ala tädittelemään, velhotar lisäsi kurkistaessaan muurin reunan yli.

   Pieni hymy karehti Thalan suupielissä. - Sinä alat pehmentyä, hän hymähti. 

   - En, taatusti en! Lilia vastasi nauraen.

   Thala ei voinut vastustaa velhottaren häpeilemätöntä käkätystä. Kenenkään muun ylimielisyys ja itseriittoisuus ei ollut niin aitoa ja sisäsyntyistä. - Jää tänne asumaan kanssamme, hän ehdotti yllättäen ja ihmetteli itsekin oliko hän todella sanonut sen ääneen. 

   - Ehkä, Lilia vastasi sen kummemmin miettimättä. 

   - Miten niin ehkä?

   - Muistaakseni olet vieläkin minulle yhden velkaa.

   - Ah, aivan. Yhden minkä vain, Thala siteerasi velhottaren sanoja. - Miten se liittyy asiaan? 

   Lilia tarttui hellästi Thalan käteen ja veti hänet perässään kohti rappusia. - Katsotaan sitten kun velka on maksettu, hän sanoi silmää iskien. - Kuningas Lilia, hän tuumasi puoliääneen heidän laskeutuessaan katutasoon ja suunnatessaan kohti palatsia. 

   - Ei se sillä tavalla mene, Thala hymähti. - Korkeintaan hovinoita, hän lisäsi ja nauroi Lilian mukapöyristyneelle ilmeelle.


Luku 28 - Kotiovella


Tummanharmaat pilvet välähtivät ja hetken päästä kumea jyrinä ilmoitti sateen saapuvan pian. Siellä täällä lojui vaaleita luita, jotka petoeläimet ja taakse jäänyt talvi olivat kalunneet puhtaaksi. Naapuritalon ikkuna repsotti auki ja hiiri vilahti sisään aittarakennuksen raollaan olevasta ovesta. Sadepisarat alkoivat rapsahdella talon katolle, pitkäksi venähtäneeseen heinikkoon ja yksi niistä putosi Carmenin nenän päälle. Victor avasi oven ja he astuivat sisään vain hetki ennen kuin pilvet ratkesivat ja kevyt ripottelu muuttui kaiken ympäröiväksi kohinaksi. Leivinuunin syövereissä asusti hiiltynyt leipä. Yläkerrassa hiiret olivat syöneet Victorin ainoan kirjan lukukelvottomaksi ja pesiytyneet hänen vaatekaappiinsa. Ikkunan eteen jäänyt kynttilä oli nuukahtanut pöytää vasten ja koinsyömät verhot siivilöivät huoneeseen harmaata valoa. Tässä mökissä Victor oli viettänyt koko lapsuutensa, mutta nyt tuo tuttu rakennus tuntui vieraalta ja se puolestaan tuntui surulliselta. Carmen hipaisi miehen kättä muistuttaen, että hän ei ollut yksin. 

   - Meidän ei olisi pitänyt tulla tänne, Victor sanoi vaisusti. - Ei tämä ole enää minun kotini. 

   Carmen kietoi kätensä hänen vyötärölleen. Tasainen sade rummutti kattoa. - Lähdetään sitten? hän ehdotti.

   - Heti kun sade lakkaa, Victor tuumasi. - Minä teen tulen. Ehkä se saa talon tuntumaan enemmän... kotoisalta. Sana vihlaisi.

   Uunin vieressä oli edelleen siisti pino puita, Stan oli aina pitänyt huolen siitä. Eläessään hän oli ollut Victorin isä, mutta nyt ihan vain Stan. Victor nosti puut uuniin ja kaivoi tulukset esiin. Liekkien heräillessä hänen kätensä hakeutui tunnustelemaan kaulassa roikkuvaa avainta, jota ei enää ollut.

   - Minä teen tuota samaa, sivusta seuraava Carmen huomautti. - Mennyt aika yrittää pitää vielä kiinni.

   He istuivat pöydän ääreen. Ukkonen karjaisi viimeisiään ja tuhkanharmaa pilvimassa kiskoi pitkiä helmojaan perässään lipuessaan taivasta pitkin kohti etelää. Sisällä talossa liekit rätisivät hiljaa, pihkan välillä vaimeasti paukahtaessa.

   - Se oli hirveä taakka, mutta silti tuntuu haikealta nyt kun se on poissa, Victor myönsi ja otti pöydän yli Carmenin kädet omiinsa. - Vieraillaanko seuraavaksi sinun kotonasi? hän yritti mielialastaan huolimatta vitsailla ja saikin pienen hymyn kirvoitettua naisen kasvoilta. 

   - Piraatti Swaikanen hovissa? Ei kiitos, Carmen hörähti. 

   - Melko härskiä puhetta kauppalaivaston arvostetusta johtajasta, Victor kiusasi ja naisen hymy leveni.

   - Sinä olet aivan pöljä. 

   - No mutta kiitoksia, arvon neiti, Victor vastasi ja suuteli Carmenin arpista kämmenselkää. 

   Valonsäteet paljastivat huoneessa tanssivan pölyn. Sade oli vihdoin päättynyt ja Aiên kurkisteli pilviharson riekaleista ja sai kaiken näyttämään kauniilta, jopa rähjäisen pienen mökin. Valo sai Victorin hopeisiksi muuttuneet hiukset säihkymään kuin kylmä teräs. Se paljasti myös tuskan hänen sydämessä. Kaipuun aiheuttaman tuskan, jonka Carmen luki hänen silmistään.

   - Lähdetäänkö? Carmen kysyi hiljaa. 

   Victor nyökkäsi. - Lähdetään vain, mutta on vielä yksi paikka, jonka haluan nähdä.

   Porstuan lattian tuttu narahdus, ruostuneen saranan vinkaisu.

   Oli ollut helpompaa avata Neoksen ovi, kuin sulkea tämä takanaan.

   Victor kaappasi Carmenin syliinsä ja kuiskasi kiitoksen tämän korvaan, jonka takana kasvoi kaunis, kirkkaankeltainen kukka. 

   - Mistä hyvästä?

   - Kaikesta. 

   Carmen avasi suunsa vastatakseen, mutta hellä suudelma vaiensi hänet.

   Autio kylä jäi heidän taakseen ja märkä heinikko hohti lämpimässä päivänpaisteessa. Muutamat linnut jatkoivat sateen katkaisemaa lauluaan. Victor ja Carmen saapuivat pienelle, puiden ympäröimälle aukealle. Victor kulki edeltä ja nousi aukean keskellä olevan kumpareen päälle, jonka laki oli murtunut maan sisään. Hän kurkisti kuoppaan ja pudisti päätään epäuskoisena. 

   - Taas täällä, hän mutisi. Aivan kuin aika olisi kulkenut takaperin ja nyt oltiin taas alussa. Hetken hän kuvitteli että taivas olisi synkentynyt, mutta karisti tunteen pois mielestään ja palasi Carmenin luokse, joka seurasi hänen puuhiaan puiden suojista. 

   - Mikä paikka tämä on? 

   Victor vajosi hetkeksi muistoihinsa ja alkoi hymyilemään.

   - No, kerro jo? 

   - Minä kirjoitan sinulle siitä vaikka kirjan, mutta myöhemmin. Nyt minä haluan vain kotiin. 

   - Missä meidän kotimme on? 

   - Ihan missä vain. 

   Carmenin silmät välkähtivät terävästi, mikä teki Victorin polvista hyytelöä. Hän ujutti sormensa miehen niskahiuksiin ja muuan galhoovin arvailuja lukuunottamatta vain kaksi druidia tiesi tarinan lopun.

torstai 24. syyskuuta 2020

Zarazethin avaimet - Osa 3 - Luku 25 & 26

Luku 25 - Uusi päivä koittaa


Vanhuksen iho ja Aiênin korventama hiekkamaa olivat kumpikin täynnä syviä uurteita. Hymyssä suin kuollut Maynar retkotti kuivuneen rapakon edessä, vitivalkeat hiukset tuulessa heilahdellen kuin tuppo albinoruohoa. Kuten arvattua, portti Inyaadiin oli imenyt hänen elinvoimansa viimeiseen pisaraan, mutta hän oli onnistunut sinnittelemään pystyssä kunnes viimeinenkin galhoov oli kadonnut näkyvistä. Ylpeys ja määrätietoisuus olivat tukeneet hänen hinteliä jalkojaan. 

   Vanhuksen mukana kuoli myös hänen synkin salaisuutensa: Kauan sitten, nuori ja äkkipikainen Maynar oli suutuspäissään tuupannut nuoremman veljensä Dalmanin Kulovalkeaan. Hädissään Maynar selitti toisille veljensä astuneen ”toiselle puolelle” hänen tietämättään, eikä mielenterveytensä menettänyt Dalman ymmärtänyt tai välittänyt korjata valhetta. Pian tapahtuman jälkeen Dalman karkotettiin druidien joukosta väkivaltaisen ja arvaamattoman käytöksensä takia.

   Maynar oli tiennyt, että elossa olevista druideista vain hän oli tarpeeksi vahva laskemaan portista satoja galhooveja. Hän oli tiennyt myös sen, että rasitus todennäköisesti tappaisi hänet. Se oli uhraus, jonka hän oli ollut valmis tekemään vaimentaakseen syyllisyytensä. 


Galhoovien jyräävällä avustuksella aianalaiset ajoivat Mustan armeijan rippeet Tareinmeren jääkannelle saakka ja Siylano piti huolen siitä, että yksikään heistä ei paennut hänen tulimyrskyään tai sen seurauksena lohkeilevaa jäistä merta. Muutamia yksittäisten demonien johtamia joukko-osastoja yritti paeta Inyaadin elottomiin metsiin, jotka Noogasta ratsain saapuneet vapaaehtoiset metsästivät Indran johdolla. 

   Kiertävät laulajat, tarinaniskijät ja kylänvanhimmat kertoivat tarinaa Inyaadin itä-osissa vaeltaneesta valtavasta susilaumasta, joka saalisti jokaisen erämaassa piilotelleen demonin. Joidenkin mukaan lauma oli ollut niin suuri, että sudet uskaltautuivat jopa yksittäisten jättien kimppuun. Tarpeeksi päihtyneet tarinoitsijat uskaltautuivat mainitsemaan myös sokean ja arpisen miehen, joka kulki susien mukana ja näytti komentavan petoja, mutta viimeistään tässä vaiheessa kuulija yleensä ratkesi epäuskoiseen nauruun.


Tuho oli valtava, mutta Mandragoran kuollessa Kha’arin kirous oli pysähtynyt. Tauti oli ehtinyt kuitenkin peittää jo koko Inyaadin sekä useita lähisaaria, merenpohjaa myöten. Ravinnottomassa erämaassa ei ollut juurikaan metsästettävää ja kuluvan talven aikana viidennes nyaadilaisista kuoli nälkään ennen kuin Ralfaen ja Greseradin järjestämä avustus ehti paikalle. Jäiden takia viljaa ja lihaa ei voitu tuoda Inyaadiin laivalla ja suurten määrien kuljettaminen ahkioilla oli hidasta, vaivalloista ja kylmyyden takia vaarallista.

   Druidit jäivät pohjoiseen elvyttämään kasvustoa ja etenkin metsiä, jotka olivat edellytys eläinten selviytymiselle. Aikojen saatossa druidit sekoittuivat paikalliseen väestöön ja monet jäivät pysyvästi karuun pohjolaan, mutta etenkin vanhemmat druidit palasivat urakkansa päätteeksi Reunamaille.


Suurin osa galhooveista ei koskaan palannut Galhiakseen. Matkanteko kauas kuumille tasangoille olisi ollut aivan liian vaivalloista ja sorkkajaloilla oli yleensä taipumusta viihtyä siellä, minne ne olivat sattuneet päätymään. Primiuruksen johdolla he seurasivat jäitä pitkin ravinnon perässä Nagaran vehreille niityille siirtyneitä eläimiä. Satunnaisten rosvojoukkojen kiusaamat paimentolaiset hyväksyivät mielihyvin uudet naapurinsa, jotka toivat massiivisella läsnäolollaan turvaa hajanaiselle kansalle. Uudessa ympäristössä paimentolaisten rauhanomaiset tavat alkoivat tarttua galhooveihin, minkä seurauksena ylpeän soturikansan äkkipikaisuus ja armottomuus tasaantui hieman. Tästä oli todisteena vanha Primiurus, joka ensimmäisenä galhoov-päällikkönä kuoli vanhuuteen.


Swaikanen merirosvot asettuivat autioituneiden Aavasaarten herroiksi ja loivat uuden Wanaen mahtavimman kauppalaivaston. Kilpailua ei juurikaan ollut ja ne harvat, jotka uskaltautuivat haastamaan pahamaineisen ”Linnunpelätin”, kokivat selittämättömiä vastoinkäymisiä merellä kulkiessaan. Kovin usein aivan Swaikanen näköinen mies oli rosvoineen kaapannut kauppa-aluksen, mutta myös todistajilla oli taipumus kadota. Lisäksi kukaan ei halunnut uskoa pahaa miehestä, joka syyti kultaa ja aarteita ympärilleen. Etenkin vaikutusvaltaisille ystävilleen. Legendojen mukaan Swaikanen huumorintaju ei parantunut koskaan.


Mandragoralta saamiensa voimien ansiosta Karniel raivasi kilpailijat tieltään ja otti paikkansa häikäilemättömänä demonikuninkaana. Karnielin alaisuudessa Imea ajautui kaikkien aikojen pahimpaan sekasortoon ja hänen käskystään jokainen akar ja akarra etsittiin ja teloitettiin. Myös lordien aiemmin hillitsemät ”villit demonit” taistelivat raivoisasti uuden johtajansa suosiosta. Nerian temppeleiden tuhoamisen jälkeen portit Imean ja Wanaen välillä pysyivät visusti kiinni. Dalaerin ja varsinkin Isthanan teurastuksen jälkeen Wanaessa oli vain muutama, joka kykeni manaamaan demonin Imeasta, eikä heistä tiettävästi yksikään uskaltautunut koittelemaan onneaan.


Kumarassa köpöttelevä Jehedia perusti Kha’arin palatsin raunioihin temppelin uudelle tuntemattomalle jumalalle. Raihnainen sielutietäjä oli menettänyt terveytensä ja suurimman osan voimistaan Imeassa. Vaatimattomien taikatemppujen avulla hän yritti kasata ympärilleen uutta kulttia, mutta ihmiset karttoivat rujoa miestä ja tämän arvelluttavaa jumalaa kuin spitaalista. Joka aamu, aina vaivaisen elämänsä loppuun saakka, Jehedia taivalsi kaupungin laidalta keskustaan rukoillakseen kivistä kasaamansa vaatimattoman alttarin edessä, saamatta koskaan vastausta palvomaltaan jumalalta, mikäli tämä oli edes olemassa.


Itään muuttaneiden galhoovien suotuisalla avustuksella kääpiöt saivat lopulta ajettua jätit ulos kaupungeistaan, mutta kuningas Greseradin päänvaivaksi suurin osa partaväestä jäi mieluummin maan alle asumaan. Nyt kun pahin uhka oli häädetty Wolstafista, uskaltautuivat nagaralaiset kaupankäyntiin Armagaan saakka, joka sijaitsi lähimpänä jättien asuinalueita, eikä näin ollen säästynyt harmaanahkojen ajoittaisilta rosvoretkiltä. Pian ihmiset ja kääpiöt jakoivat Khalidanin kaupungin, josta oli muodostunut merkittävä väylä kansojen väliselle kaupankäynnille. Kääpiöiden mullanhajuisiin saleihin ei matkalaisilla vieläkään ollut hinkua, mutta taidokkaan sepän valmistamat aseet ja perinteiset koriste-esineet kulkeutuivat Wanaen joka kolkkaan.

   Aikamiespoika Greserad menehtyi lopulta lapsettomana, ja ylipappi Ennathin vastustuksesta huolimatta valta siirtyi kenraali Orsokselle. Uusi valtias halusi tietenkin ensitöikseen lakkauttaa papiston, mutta neuvonantajiensa voimakkaasti painostamana Orsos suostui joustamaan päätöksessään ja uudelleensijoittamaan uskonveljet Tar’sehiin, siis mahdollisimman kauas hänen saleistaan. 

   Greseradin kuoltua Siylanon vannoma vala raukesi. Puhallettuaan pitkäaikaisen ystävänsä tuonpuoleiseen lohikäärme poistui harmaista saleista, eikä palannut enää koskaan. Kukaan ei tiennyt oliko Siylano palannut tähtiin, omiensa pariin, tai asettunut horrostamaan kunnes jokin ennustuksille tuntematon tapahtuma jälleen vaatisi hänen huomionsa, sillä lohikäärmettä ei enää sen koommin nähty.


Luku 26- Aianan keisari


Keisari Ralfae nosti jalkansa pöydälle ja kallisti tuoliaan. Ovella seisoskeleva hovimestari oli vähällä saada sydänkohtauksen valtiaansa edesvastuuttomasta keikkumisesta, mutta tiesi kokemuksesta että asiasta huomauttaminen kaikuisi kuuroille korville. Hän oikaisi ryhtinsä, henkäisi syvään, avasi oven ja astui sivuun valtavan galhoovin tömistellessä sisään kuraisilla tolppasorkillaan. Hovimestari seurasi katseellaan viininpunaiseen mattoon jääviä tahroja ja harjoitti jälleen äänetöntä ja eleetöntä itsehillintää.

   - Zack, senkin vanha peikko! Ralfae huudahti. Innostuessaan hänen siipensä löivät kalliin vaasin tohjoksi lattialle ja hän oli vähällä keikahtaa selälleen. Keisari vilkaisi nopeasti hovimestaria ja naamioi nolostumisensa leveäksi hymyksi.

   - Lepakkokeisari! Zack jyrähti vastaukseksi ja kumpikin nauroi lämpimästi.

   - Inoril, mitä sinä oikein viivyttelet? Ralfae kiusasi hovimestaria. - Minä ja ystäväni janoamme virvokkeita!

   - Paino sanalla janoamme, Zack hymähti Inorilin harppoessa ohuilla linnunjaloillaan käytävään.

   - Hän ymmärtää kyllä yskän, Ralfae vakuutti ja kehotti Zackia asettumaan taloksi.

   Galhoov mulkoili pröystäileviä maalauksia, tuhahti halveksuvasti kalliille seinävaatteille ja hörähti seinille ripustetuille aseille, jotka eivät taatusti olleet nähneet ainoatakaan taistelua. Koristekaiverrukset, kultaukset ja ornamentit vilistävät hänen pienissä silmissään. - Täällä on liikaa rojua, hän totesi kellahtaessaan pehmeälle divaanille, jonka puiset jalat pettivät alta. 

   - Ah, minä olen niin tottunut tähän kaikkeen, Ralfae myönsi. - Sitä kun syntyy kultalusikka suussa, hän lisäsi hymyillen. - mutta mitä sinä täällä teet? Eikö Nagara houkutellut?

   Zack tuijotti kärsäänsä suuresta lattiapeilistä. - Mitä minä siellä? hän totesi haaveilevasti. 

   - Mitä sinä täällä? Ralfae intti leikkisästi. 

   - Hyvä kysymys, Zack mutisi. 

   Hovimestari ryntäsi takaisin huoneeseen kumarrellen isännälleen ja hänen vieraalleen, kaataen samalla hienoa viiniä kahteen kristallilasiin. Ralfae rykäisi äänekkäästi ja hovimestari pysähtyi. Sitten hän poksautti toisen pullon auki, laski sen varovasti Zackin kärsän ulottuville ja katsoi isäntäänsä.

   Ralfae nyökkäsi hyväksyvästi. - Voit poistua, Inoril.

   Hovimestari kumarsi syvään, vilkaisi galhoovia huolestuneen näköisenä ja poistui huoneesta sulkien oven perässään. 

   - Jäykkää, Zack tuumasi.

   Keisari kohautti olkapäitään ja hänen ilmeensä vakavoitui. - Ymmärtääkseni Thala on palannut jo Riekalesaarille, mutta tiedätkö sinä jotakin Victorista ja Carmenista?

   - He palaavat sitten kun ovat siihen valmiita. 

   - Palaavat mistä? Ja ovat valmiita mihin? 

   Galhoov nappasi pullon suuhunsa ja kallisti päätään taaksepäin. Kömpelöstä tekniikastaan huolimatta Zack ei hukannut pisaraakaan kallista viiniä. Hän röyhtäisi antaumuksella. - Oletko sinä oikeasti noin typerä? Zack ärähti. 

   Ralfae katsoi galhoovia silmät pyöreänä. - Mitä tarkoitat? 

   - Mitäpä luulet, että kaksi tervettä nuorta ihmistä tekee silloin, kun heidän ei tarvitse enää pelastaa koko halvatun Wanaeta?

   Ralfae hymyili. Hän ymmärsi kyllä, ei vain tullut ajatelleeksi. Galhooveilla oli ihastuttavan maanläheinen tapa ajatella asioita, hän pohti. Siinä riittäisi hänellekin opittavaa. 

   Kumpikin ryysti hiljaa viiniään. Tyhjä pullo tömähti lattialle. Ujo taivaanranta alkoi punastella alkuiltaa, palmujen sihuettien keinahdellessa leppeässä tuulessa. 

   - Siitä puheen ollen, joko sinä olet huolehtinut suvunjatkamisesta? Zack uteli suorasukaiseen tapaansa. - Eikös se sitä paitsi kuulu keisareiden toimenkuvaan? Ralfae veti viinin henkeensä ja alkoi yskiä. - Sotilaat puhuivat parakilla, että sinulla olisi jonkinlaista vilunkipeliä sen pohjoisen tytön kanssa.

   - Miten sinä ja kärsäsi ehdittekin joka paikkaan! Ralfae henkäisi, mutta oli totta, että siivotessaan kalmoja Inyaadiassa hän oli kiinnittänyt silmänsä muuan urheaan ja kipakkaan metsästäjänaiseen. 

   - Myönnä pois. 

   - Sinä olet armoton, Ralfae nauroi toivoen, että iltarusko peittäisi hänen poskiensa punotuksen. - Hyvä on, hyvä on, minä myönnän! hän myönsi Zackin tuijottaessa syyttävästi. - On totta, että olen kutsunut hänet vieraakseni ja saattanut jo hyvinkin lähettää laivan hakemaan häntä pohjoisesta, ihan vain siltä varalta että hän sattuu vastaamaan hyväksyvästi kutsuuni.

   - Ihmiset ovat outoja, Zack tokaisi. - Edelleen.

   - Myönnän syyllistyväni myös siihen, Ralfae vastasi ja kumarsi galhooville leikkisästi juuri kun ovi jälleen aukesi ja Inoril astui sisään. 

   Hovimestari jähmettyi paikoilleen, ihmetellen oliko heidän vieraansa korkea-arvoisempi kuin hän oli isäntänsä puheista ymmärtänyt.

   - Lepo vain, Zack totesi Ralfaelle ja sai hovimestarin hämmentymään entistä pahemmin. - Minä taidan lähteä samalla oven avauksella, hän sanoi, nousi tuhoutuneen divaanin päältä ja tömisteli ovelle. - Äläkä kutsu minua häihin jos siellä ei ole tarpeeksi juotavaa, hän nauroi möreästi astuessaan ulos huoneesta. 

   Ralfae istahti takaisin tuoliinsa, nosti jalkansa pöydälle ja hymyili tyytyväisen ja ihastuneen miehen typerää hymyä. Ja kaatui rämähtäen selälleen.

torstai 17. syyskuuta 2020

Zarazethin avaimet - Osa 3 - Luku 23 & 24

 Luku 23 - Portinvartija


Malekhin kuollessa koko musta armeija seisahtui paikoilleen, mutta pian kalmot nytkähtivät jälleen liikkeelle ja jatkoivat hyökkäystä demonien karjuessa epätoivoisia käskyjään. Suurin osa demonilordia pelänneistä jäteistä näki tilaisuutensa koittaneen ja pakeni valkohuippuisille Routakärjille piittamatta demonien raivoamisesta. Vielä hetki sitten ylivoimainen armeija oli ajettu sekasortoon.

   Galhoovit olivat paimentaneet valtavan määrän kalmoja yhdeksi laumaksi, jonka keskellä kiljuva demoni oli komentanut joukkonsa ruumismuuriksi ympärilleen. Pelokkaat solvaukset raikuivat erämaassa Lilian ja Gasthielin velhotulien polttohaudatessa demonin ja hänen rähjäisen armeijansa.

   Thala tuki pökkyräisen Greseradin istualleen. Kuningas kosketti varovasti verestä tahmeaa päätään ja irvisti. - Voitimmeko me? 

   Mutaan ja vereen kasvoja myöten sotkeutunut Orsos kyyristyi kuninkaansa eteen. - Näyttäisi siltä, että olemme voittaneet taistelun, mutta sodasta en tiedä, hän sanoi.

   - Minä sain juuri kunnon tällin päähäni, joten älä kiertele. 

   - Harhamaratsastajien mukaan Kha’ar vapautti kuollessaan jonkinlaisen taudin Inyaadiin, joka leviää nopeasti näivettäen jokaisen puun ja kasvin tieltään, Thala vastasi synkästi.

   - Ja mitään ei tietenkään ole tehtävissä? Greserad murahti sarkastisesti.

   Thala kohautti olkapäitään, kiinnitti miekkansa selkähihnaan ja naurahti ääneen huomatessaan vanhan tutun saapuvan taistelukentälle.

   Pyramidia muistuttava metallivuori vyöryi hitaasti kaupunkia kohti vetäytyvien kalmojen seassa. - Kiitoksia, metallikääpiö totesi kohteliaasti napatessaan miekan yksikätiseltä ruumiilta. - Jokainen tulee tarpeeseen! toinen hohtava pikkumies hihkui, poimi kilven maasta ja nakkasi sen kohti metallikasaa. Kolmas oli kumartunut tutkimaan päänsä menettänyttä sotilasta säkkäräinen metalliparta maata hipoen. Tuntemattomasta syystä hänen vierelleen löntystellyt aseeton kalmo päätti puraista kääpiötä, hampaat kirskahtivat metallista olkapäätä vasten ja putoilivat sitten valkokellertävänruskeina palasina maahan. Kääpiö ei näyttänyt kiinnittävään huomiota nälkäiseen hyökkääjään, vaan heitti sotilaalta ylimääräiseksi jääneen metallisen olkasuojan kalmon yli kasaan. Harvahampaan horjuessa puolelta toiselle Numero kolme havaitsi sen selästä törröttävän tikarin. - Kiitämme lahjoituksestanne, hän ilmoitti kohteliaasti, nappasi tikarin parempaan talteen ja jatkoi matkaansa kohti Ieloa.

   - Mitä sinä tai te täällä teette? Thala kysyi lähimmältä Neokselta, joka käänteli ruumiita kulkiessaan, tutkien niiden taskut näppärästi kuin aianalainen taskuvaras. 

   - Kuulin, että täällä saattaisi olla sota käynnissä, kääpiö vastasi irroittamatta katsettaan ilmeisen tärkeästä operaatiostaan, eikä Thala ei voinut olla hymyilemättä hänen fiksaatiolleen. Ei Neos ollut saapunut auttamaan. Ahne metallikasa oli ”aarteen” perässä. 

   - Mitän sinä edes pääsit tänne? Tuskin sinä lentääkään osaat. 

   - En kerro, kääpiö tokaisi tavoitellen määrätietoisesti Nêthielin kahvaa. 

   Nainen läpsäytti metallikääpiön kättä toruvasti. Kääpiö painoi päänsä alistuneesti, mutta vilkaisi miekkaa vielä kerran, ennen kuin jatkoi ruumiiden tönkimistä. Kääpiö luuli keppiä kirveenvarreksi ja heitti sen pettyneenä menemään huomattuaan että terä puuttui. - Joko teillä on kaikki avaimet, hän kysyi äkkiä. 

   - Itseasiassa, Thala sanoi epävarmasti. - on.

   Kääpiö lopetti puuhansa ja kääntyi katsomaan naista. - Onko näin?

   Thala nyökkäsi. - Minulla on veitsi, siis Aamunviiltäjä. Illanpistäjä on Victorilla ja Carmenilla...

   - Päivänkantaja, kääpiö päätti lauseen ja kaatui liikkumattomana maahan.

   Kääpiöt heittivät toverinsa muiden romujen joukkoon ja yksi heistä jäi keskustelemaan Thalan kanssa pälyillen levottomasti ympärilleen. Kääpiön kärsimättömyys ei tosin johtunut niinkään heidän keskustelunsa aiheesta, vaan kesken jääneestä urakasta. Kunnon kahakoita oli niin kovin harvoin ja kerättävää paljon.

   - Niin, Thala vastasi uudelle kääpiölle.

   - Sitten te tarvitsettekin minua. 

   - Mihin?

   Uskomatonta kyllä, mutta kädet puuskassa seisova kääpiö onnistui näyttämään loukkaantuneelta. - Mitäpä luulet tekeväsi avaimilla ilman ovea? hän puuskahti.

   - Auta minua, Victor! Thala kutsui druidia. - Neos on hankala... En minä tiedä mitään ovista ja avaimista, hän tuskaili miehelle.

   Victor ojensi vesileilinsä tilannetta seuraavalle Greseradille ja asteli Thalan ja metallikääpiö ties-monennenko luokse. - Neos, pitkästä aikaa! Sinä olet taatusti ainoa, joka hyötyy tästä koko jupakasta, hän naurahti kuivasti. 

   - Aina valmiina auttamaan, Neos vastasi, kumarsi syvään, eikä noussut enää suoraksi. 

   Victor ratkesi nauramaan. 

   Thala pudisti päätään toisten hakiessa hyytyneen toverinsa.

   Kauempana metallivuoren vierellä seisova kääpiö viittoi heitä lähemmäs. - Ottakaa se punatukkainen tyttö mukaan, minä pidän hänestä, Neos huikkasi ja iski jäykästi silmää.

   - Sinä olet lihonut sitten viime kerran, Neos, Carmen totesi vuoren varjoon päästyään.

   Kuului tyytyväistä hyrinää ja metallikääpiö taputti kasaansa ylpeänä. - Wanae tuhoutuu, kääpiö töksäytti.

   - Mitäpä tuota kiertelemään, Carmen henkäisi.

   - Mutta miten se estetään? Victor kysyi.

   - Typerä kysymys, kääpiö murahti. 

   - Missä se ovi nyt sitten on? Thala kivahti. Hän inhosi arvoituksia. 

   - Nyt ollaan jo paljon lähempänä vastausta, mutta ei missä, vaan kuka. Minä olen ovi.

   - Mitä? Thala huudahti ääneen myös Victorin ja Carmenin ajatuksen. 

   - Avaimet? kääpiö kehotti.

   Victor ja Carmen kaivoivat kaulanauhansa esiin ja Thala vetäisi veitsen tupestaan. 

   - Älkää minulle niitä antako, ei ovet aukaise itseään!

   Tuntui vaikealle luopua esineestä joka oli pelastanut hänen henkensä, mutta ristiriitaisin tuntein Carmen laski lusikan Victorin kädelle. Thalalle tilanne oli huomattavasti helpompi, sillä ainoa esine jolla oli hänelle tunnearvoa oli kiinnitettynä hänen selkäänsä. Kaikki kolme avainta lepäsi nyt Victorin käsissä, ulkonäöltään uskomattoman arkipäiväisinä, mutta

herättäen mystistä, yliluonnollista kunnioitusta. Avaimet kuiskailivat Victorin mielessä ikiaikaisia salaisuuksiaan ja niiden lähes rajattomat voimat  houkuttelivat kantajaansa. Ne kuiskailivat kysymyksiä ja vastauksia, ennustuksia ja valheita, ne kuiskasivat ahneutta ja nöyryyttä. Jopa Tenho tuntui kieputtuvan niiden ympärille. Victor sulki avaimet kämmentensä väliin ja tunsi kuinka ne alkoivat liikkua mekaanisesti. Hän vastusti kiusausta raottaa käsiään ja odotti, että pienet naksahtelut ja värinä oli vaiennut. 

   - No, kerro jo? Carmen uteli kärsimättömänä. 

   Victor raotti kämmeniään varovasti, kuin olisi pelännyt perhosen karkaavan otteestaan. Carmen ja Thala kurkottivat lähemmäs katsomaan, mutta Neoksen keskittymiskyky oli viimein pettänyt ja hän oli kyyristynyt näpräämään irti kuolleen kääpiön parrasta roikkuvia hopeakoruja. 

   - Se on... avain, Victor totesi. Hänen kädessään oli tosiaankin avain, joka Z-kirjainta muistuttavaa perää lukuunottamatta oli aivan tavallisen näköinen avain.

   Eteläiseen horisonttiin ilmestyi liikettä Aianan armeijan liittyessä takaa-ajoon. Hyvin levänneet, voimakkaat hevoset kirivät välimatkan nopeasti, karauttivat vihollisen sivustalle ja niittivät maahan jokaisen kalmon, joka hiemankaan erkani pääjoukosta. Pian myös kevyesti varustautuneet jalkamiehet saavuttivat vihollisen toisiinsa kompuroivat takarivit ja tuimat, mutta kaunispiirteiset aianalaiset pitivät huolen, että yksikään maahan kaatunut kalmo ei nostanut päätään enää toista kertaa.

   Vuori-Neos hyrisi kovemmin. 

   Victor katsoi avainta, sitten Carmenia ja lopuksi Thalaa, joka seurasi aianalaisten hyökkäystä kateellisena. - Mihin se laitetaan? mies mutisi puoliääneen ja yksi kääpiöistä tönäisi hänet lähemmäs kasaa. Avain sykähti hänen kädessään. Victor otti askeleen lähemmäs ja avain kannusti häntä jatkamaan. Hän kohotti avaimen vuorta kohti. Sekalainen lajitelma aseita heilahti sivuun, kaksi ihmiskäsiin kuulumatonta kilpeä avautui kuin ovet ja hevoskärryllinen pientä metalliroinaa valui alas paljastaen sileän seinämän, jonka keskellä oli vaatimaton avaimenreikä. - Älytöntä, hän mutisi ja kosketti seinämää kädellään. Pakkasesta huolimatta metalli tuntui lämpimältä ja pehmeältä kuin iho. Avain liukui lukkoon vaivattomasti, naksahti voimakkaasti ja juuttui paikoilleen. Zarazethin avain avaisi oven vain yhden ainoan kerran. Hyrinä voimistui ja avain upposi rutisten vuoren sisään.

   Taivaalla jyrähti, pilvet pakenivat ja Aiênin sairaankeltainen, haalea kajo piirsi jokihaaran taistelun uhrit mustiksi kasoiksi. Aika tuntui pysähtyvän ja jokainen höyryävä henkäys oli ikuisuus. Varjot pitenivät ja tuuli yltyi yltymistään, repien Ielon kirkkaansinisiä viirejä ja puhaltaen mädän paksun löyhkän mennessään. Ilma viileni kylmästä pisteleväksi ja tuuli puhalsi ihon tunnottomaksi. Vuoren sisältä kuului voimakas paukahdus, metallirenkaan läpi juoksevan ketjun kalkatusta ja ääni, joka muistutti tuhansien kärpästen surinaa.

   Aseet, levy- ja rengaspanssarit, kilvet, talikot, hakut, alasimet ja aurat hakivat paikkaansa rysähdellen ja rusahdellen. Koko vuori tärisi ja vavahteli kapean käytävän avautuessa siihen, missä avaimenreikä oli hetki sitten vielä ollut. Liike ja metakka lakkasivat. Victor tuijotti hermostuneena sysipimeään käytävään, joka johti vuoren uumeniin. Lähimpänä olleet metallikääpiöt polvistuivat kunnioittavasti vuoren ympärille ja kauempana olevat kääntyivät kumartamaan sitä kohti.

   - Naiset ensin, Victor sanoi ääni rahisten ja nyt vuorostaan Carmen tuuppasi häntä eteenpäin. 

   - Minä tulen aivan sinun kannoillasi, nainen lisäsi hiljaa, kuin olisi pelännyt jonkin särkyvän äänensä voimasta.

   - Perästä tullaan, Thala murahti hermostuneesti hampaidensa välistä.

   Käytävän suulla vuori tuntui valtavalta ja pimeään astuminen itsemurhalta. Victor pakotti itsensä sisäpuolelle ja vilkaisi taakseen. Ulkopuolella Carmen aukoi suutaan, mutta Victor ei kyennyt kuulemaan hänen sanojaan. Vain vuoren tasainen jyrinä ympäröi häntä. Sisäpuolella oli kuuma kuin sepän pajassa ja hiki kasteli hetkessä Victorin paidan litimäräksi. 

   Carmen astui sisään ja hänen silmänsä levisivät ymmärryksestä. - Ilmankos sinä et kuullut minua, hän mutisi hämmentyneenä. 

   Seinät olivat suorat, mutta kuhmuraiset monimuotoisista metalliesineistä, jotka olivat puristuneet tiiviisti toisiaan vasten, ja vaikka useimmat niistä olivat teräviä tai piikikkäitä, oli jokainen asettunut paikoilleen siten, etteivät ne vahingossakaan kyenneet satuttamaan sisäänkävijää. Käytävä tuntui paljon pidemmältä kuin Victor oli arvioinut. Näin pitkälle valo ei enää yltänyt ja pimeä tuli kuin leikaten. Ahdas ja kuuma tila herättelivät Victorin alkukantaisia pelkoja, mutta hänen edessään pieni kelmeä valo paljasti pyöreän syvennyksen juuri kun ne olivat saada vallan. Carmen kosketti hänen selkäänsä rohkaisten. Jopa käytävässä kuuluvien askeleiden ääni tuntui tulevan aivan väärästä suunnasta tai joka suunnasta. Syvennyksen seinässä oli kahva, jonka kiiltävä pinta heijasti valoa kuin hampaansa paljastava peto. Victor tarttui kahvaan ja käänsi.


Luku 24 - Ovi on auki


Raskas ovi aukesi kolkkoon huoneeseen, jonka keskellä pyöreällä pöydällä paloi yksi kynttilä. Victor, Carmen ja Thala astuivat ovesta, joka oli toiselta puolelta paksua rautaa, mutta toiselta tummaa puuta. Ovi naksahti kiinni heidän takanaan. Ankea huone tuoksui kosteudelle ja pölylle, kuten vanhoilla tornihuoneilla oli tapana.

   - Tämä huone on niin tavallinen, että siinä on pakko olla jotakin hämärää, Thala jupisi epäluuloisena. 

   Carmen kokeili ovenkahvaa, mutta ovi ei enää auennut. Huoneen toisella puolella oli kuitenkin toinen ovi, joka oli hieman raollaan.

   - Käykää toki sisään, ääni kajahti oven toiselta puolelta.

   Ovi lennähti auki ja heidän eteensä avautui pitkä ja kapea valtaistuinsali, jonka tuhkanharmaat pylväsrivit kohosivat korkeuksiin, kadoten paksuun, samettiseen mustaan, joka ei ollut yötaivas tai pimeyttä. Karusta tornihuoneesta poiketen salin koko lattia oli mustaa marmoria, jonka pinnassa säihkyvät timanttiupotukset muodostivat Wanaen taivaskartan. Valtaistuin näytti kelottuneelta puulta, jonka oksat ojentuivat sivuille kuin nahattomat siivet ja niiden suojissa istui maireasti hymyilevä Mandragora. Hänen edessään kyhjötti kolme kaulastaan kahlittua alastonta naista, kuin hopeaharjaiset koirat ankaran isäntänsä jaloissa. Yksi naisista nosti uhmakkaasti katsettaan ja lysähti takaisin maahan näkymättömän ruoskan sivaltaessa pitkin hänen paljasta selkäänsä. Ruma violetinpunainen ura piirtyi hänen iholleen, mutta nainen ei inahtanutkaan. 

   - Käykää lähemmäs, tulkaa, tulkaa, Mandragora viittoi innoissaan, aivan kuin äskeistä kurinpalautusta ei olisi tapahtunutkaan. - Kukapa olisi arvannut, että Neos olikin portinvartija! Onhan se toki herttaista, että hän luopui jumaluudestaan antaakseen kiittämättömille palvojilleen mahdollisuuden korjata virheensä, Mandragora julisti ja naurahti ivallisesti. - vaikka kääpiönreppanat onnistuivat hävittämään avaimensakin! 

   - Missä me olemme? Victor kysyi Mandragoran mielipiteestä välittämättä.

   Mandragora levitti kätensä. - Me olemme missä vain! hän ilmoitti dramaattisesti, eikä hän valehdellut. - Missä te haluaisitte olla, lapseni? hän sanoi ja nousi suurieleisesti istuimestaan. 

   - Mikä sinä oikein olet? Carmen sihahti.

   Mandragora hymyili leveästi. - Minä olen Musta ja kuuden jumalan voima virtaa sisälläni.

   - Kusi sinun sisälläsi virtaa, Thala sanoi ja sylkäisi lattialle. 

   Mandragoran silmäkulma värähti, mutta hän onnistui kätkemään kiehahtavan raivonsa. Eihän nyt mitätön ihminen voinut saada jumalaa hermostumaan. 

   - Jos sinä kerran olet niin mahtava, niin miksi sinä et pysäytä Kha’arin kirousta tai mikä ikinä se onkin mikä tuhoaa Wanaeta? Victor lisäsi vettä myllyyn.

   - Et taida pystyä siihen, Carmen puuskahti.

   - Kaikki tulee päättymään huonosti, yksi naisista voihkaisi. 

   - Kaikki päättyy oikein hyvin, toinen korjasi. 

   Kolmas henkäisi valmistautuen rangaistukseensa. - Jokainen päivä päättyy joka tapauksessa. 

   Carmen puri hammasta Mandragoran ruoskan lävähtäessä. Kyyneleet valuivat Kohtalottarien kasvoilta, mutta he eivät huutaneet. Ruoska iski uudelleen ja uudelleen, kunnes veri tihkui kirkkaana heidän iholleen ja valui ohuina rubiininoroina lattialle. 

   Mandragora heilautti hiuksensa olkansa yli. - Minä olen jo saavuttanut sen minkä halusin, hän huudahti Victorille, silmät ärtymyksestä loistaen.

   - Jokainen kasvi ja elävä olento kuolee. Wanae kuolee, Victor painosti. 

   - Aivan, niin tekee, jumala myönsi. - Mutta siipieni suojissa tekin voitte kohdata Mustan.  Te olette sangen omatoiminen kolmikko, joten kumartakaa minua ja voimme seurata loppua yhdessä? Kenties voitte jopa seurata minua tuonpuoleiseen.

   - Tämä kolmikko ei olekaan aiemmin tappanut jumalaa, Carmen vastasi. 

   - Vielä, Thala lisäsi murahtaen.

   - Yrittäkää nyt sitten, Mandragora huokaisi tyytymättömänä. - sitä vartenhan te tänne tulitte.

   Lattian tähtikartta pimeni, kuin yö olisi liukunut harsona sen pinnalle, ja pylväiden vieressä olevat tulipadat alkoivat huohottamaan savua kohti ääretöntä. Musta oli kaikkialla heidän ympärillään. Enää pylväiden takana ei ollut seinää, ei maisemaa, ei mitään, vain loputon tyhjyys. Mandragora kohosi irti lattiasta, hänen mustaksi muuttuneet hiuksensa kietoutuivat vaalean vartalon ympärille ja niihin puhkesi pieniä valkoisia kukkia. Hänen silmänsä olivat muuttuneet smaragdinvihreiksi, vartalo jäntevöityi väkivahvaksi ja kasvoi silminnähden. Mandragora oli kuusi jumalaa.

   Solki napsahti auki ja Thala oli valmis. Carmen pyöritteli veitsiään ketterästi sormiensa ympäri, vaikka Indra olikin yrittänyt kieltää häntä opettelemasta moisia turhamaisuuksia. Victor vilkaisi gharaansa ja hymähti muistaessaan Azlakin sanat: ”Mitä hyötyä minun on antaa sinulle miekkaa, kun kumpikaan meistä ei osaa käyttää sitä? En tiedä miten etelän herrat harjoittelevat, mutta minä opetan sen minkä osaan.”

   Mandragora pudottautui jysähtäen alas ja musta väreilevä lattia pärskähti hänen ympärilleen kuin muste. Jumala torjui kylkeään kohti suunnatun Nêthielin vaivattomasti käsivarrellaan ja läväytti avokämmenellään Thalaa poskeen. Vaatimattoman näköisen iskun voimasta nainen lennähti maahan sinertävä käden jälki poskessaan. Mielipuolisesti virnistelevä Mandragora potkaisi Thalan kauemmas ja väisti gharan keinahtamalla kevyesti sivulle, mutta samalla Carmenin veitsi kolahti hänen lonkkaansa, kolahti, sillä kuulosti aivan siltä kuin isku olisi osunut metalliin. Mandragora käänsi päänsä Victoria kohti ja puhalsi. Victorin kohosi irti maasta ja lensi muutaman metrin päähän, mutta onnistui putoamaan takaisin jaloilleen.

   - Teillä on niin valtavan paljon menetettävää, Mandragora surkutteli ja nosti avoimen kämmenensä kohti mustaa taivasta. Mustana lainehtiva lattia näytti kiinteytyvän hetkeksi ja sitten kaksi mustaa ja ohutta piikkiä puhkaisi sen pinnan ja Carmenin kummankin jalkaterän. Punatukka kirkaisi tuskasta ja kaatui polvilleen. Mandragora asteli pitkin harppauksin Thalaa kohti, joka nykäisi irronneen hampaan suustaan. - mutta olette te kyllä kamalan rohkeita. Teistähän saattaisi joku vaikka kuolla! Hän tarttui Thalaan kaksin käsin ja veti naisen jaloilleen, jolloin metallinyrkki heilahti keskelle omahyväisen jumalan nenää. Thalan virne kuitenkin pyyhkiytyi hänen nähdessään, että Mandragoran kasvot olivat edelleen vahingoittumattomat. - Sinulla näyttäisi olevan jotakin Neokselle kuuluvaa, Mandragora hymähti. - Annappas kun autan sinua palauttamaan sen hänelle. Hän otti kiinni metallisesta kädestä ja riuhtaisi sen rusahtaen irti olkaluusta. Raastava, lamaannuttava tuska viilsi poskea lukuunottamatta kalpean Thalan häntäluuhun saakka. Mandragora antoi naisen kaatua tuskissaan takaisin maahan, heilutteli voitonriemuisesti velttona nytkähtelevää kättä ja repäisi sen kahtia niin että metalli helähti.

   Carmen katsoi Victoria anovasti, mutta miehestä alkoi tuntua, että tällä kertaa he olivat haukanneet aivan liian ison palan syötäväkseen. Victor antoi tenhon virrata lävitseen. Ainakin se tuntui rauhottavalta. 

   Lattia alkoi kuohua ja kuplia suuria tervamaisia plopsahduksia.

   - Tenho! Sitäkö se on? Tämäpä miellyttävä yllätys, Mandragora huudahti. - Valitettavasti siitä ei ole sinulle juurikaan hyötyä, sillä sekä tenho että minä olemme saaneet alkumme Wanaesta. 

   Victorilla ei ollut hajuakaan mitä hän oli tekemässä, mutta kohensi silti tenhoa kuin olisi puhaltanut nuotiota täysin palkein. Tenho tunkeutui mustaan ja tihkui sen läpi. Hän näki pieniä välähdyksiä ulkopuolelta, Dalaerista, Inyaadista, Reunamailta. Puolikuolleen miehen köpöttelemässä Nerian autioita katuja pitkin ja raahaavan taakkaansa hylättyyn taloon, tuhkaksi poltetun ja lumen peittämän Fahunin sekä Kulovalkean ja kirnuistaan kiipeävät hiidet, jotka kallistelivat päätään ihmeissään aistiessaan jotakin tavallisesta poikkeavaa. Hän näki mustan varjon etenevän maata pitkin kuin metsäpalo, jättäen jälkeensä vain viljelykelvotonta ja elotonta maata. Eläimet pakenivat Kha’arin kirousta, mutta linnuille oli jäljellä vain kuolleita oksia joille laskeutua ja laiduneläimet joutuivat järsimään kitkeränmakuista, ravinnotonta heinää. Carmenia hän ei nähnyt, mutta siellä hänkin tavallaan oli, puhaltamassa samaan liekkiin. 

   ”Minä löysin sen. Tai he löysivät minut.” Victor ajatteli tyytyväisenä ja tunsi Carmenin täyttyvän toivosta.

   ”Mitä sinä löysit, älä yritä piilotella!” Mandragora jylisi itsevarmasti heidän mieliinsä. 

   Lattia heidän ympärillään purkautui kohti yhtä mustaa taivasta, joka veti roiskeet puoleensa ja valutti niitä tiputellen takaisin alas limaisina klöntteinä.

   Mandragora ilmestyi mustasta polvistuneen Carmenin eteen ja kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa: - Nyt on sinun vuorosi lähteä, tyttöseni. 

   Piikit lävistivät myös Carmenin kämmenet, nauliten hänet paikoilleen. Hän puristi silmänsä kiinni, puri alahuulensa halki ja vapautti raivonpunaisen Tenhonsa yhtenä valtavana hyökynä Mandragoran ylle. Jumalan itsevarmuus järkkyi hänen huomatessaan, että nainen sekoitti Tenhoonsa Mustaa ja hän joutui tekemään kaikkensa pysyäkseen aloillaan ja välttyäkseen repeytymästä kappaleiksi.

   - Voimasi eivät riitä, eivät tietenkään! Mandragora nauroi kurimuksen keskellä huomatessaan, että Carmen ei kyennyt tekemään enää enempää.

   Hiki valui pitkin Carmenin ohimoita hänen antaessaan kaikkensa Tenholle, kaikkensa Wanaelle ja Mustalle, kuin kynttilä jota poltettiin kolmesta päästä. - Vic, hän voihkaisi ja veri valahti hänen suustaan.

   Victor säntäsi kohti Carmenia väistellen samalla maasta purkautuvia tervamaisia ryöpsähdyksiä. Hän onnistui ohittamaan niistä kolme, mutta neljännen väistämiseksi hänen oli pakko muuttaa muotoaan. 

   Tenhon vangitsema Mandragora seurasi Victoria ja oli vähällä menettää itsehillintänsä. - Hiisi! Mandragora nauraa räkätti. - ja minä kun odotin vähintään lohikäärmettä!

   Noin metrin mittainen aliravittu hiisi loikkasikin Carmenin sijaan kiinni Mandragoran rintakehään ja upotti terävät hampaansa tämän olkapäähän. Lihan pala repesi irti ja jumalan ilme vaihtui ylimielisyydestä kauhuun hänen yrittäessään irrottaa pientä verenhimoista petoa itsestään. 

   - Mitä tämä on? Sinä... sinä et ole Wanaesta! Mandragora rääkyi.

   - Hiidet ovat... Mustasta, Carmen sihahti ja myös hänen nenästään alkoi valua verta. Tenho väänsi häntä kuin tiskirättiä.

   Mandragora tunsi jotakin terävää varpaassaan, sitten sääressään ja käsivarressaan. Carmenin Tenho, joka pakotti hänet paikoilleen, oli samalla avoin portti hiisille, jotka Victorin esimerkistä hyökkäsivät jumalan kimppuun uutta toveriaan kyseenalaistamatta. Victor ja hiidet purivat, repivät, raapivat ja raastoivat yhtenä hampaiden ja kynsien pyörremyrskynä, kunnes Mandragora oli enää hädin tuskin elossa. Äärirajoilleen raadeltu jumala ei kyennyt enää vastustamaan Carmenin voimaa, joka kiskoi hänen lihaansa hitaasti irti luista. Thala nousi miekkaansa nojaten ylös. Tutisevin askelin hän raahautui kohti myrskyn keskusta, kohti Mandragoraa. Hän heilautti miekkansa jäljellä olevalla kädellään olkapäälleen ja astui Tenhon sisään. Rääkyvät, urahtelevat ja kimittävät hiidet mulkoilivat soturitarta epäilevästi ja pudottautuivat sitten vastahakoisesti irti horjuvasta uhristaan. Thala heilautti miekkaansa kaikin voimin ja enää Mandragora ei kyenyt sitä pysäyttämään. Jumalan pää leikkautui siististi irti.

   Carmen lysähti tajuttomana mahalleen ja piikit vetäytyivät hänen raajoistaan.

   Thala lysähti istualleen maahan ja huohotti sekä tuskasta että rasituksesta. 

   Alaston ja verinen Victor yritti päästä Carmenin luokse, mutta kaatui uupumuksesta keskelle lattiaa.

   Musta kietoi heidät sisäänsä ja kaikki pimeni.

   Pimeyden keskeltä kuului vaimeaa nyyhkytystä.

perjantai 11. syyskuuta 2020

Zarazethin avaimet - Osa 3 - Luku 21 & 22

 Luku 21 - Päivänkantajat


Te ihmiset olette kuin torakoita, ettekä luovuta edes silloin kun kaikki on jo menetetty. Siksi minä rakastan teitä täydestä sydämestäni. 

- Soana, druidien suullinen perimätieto


Victor ja Carmen seurasivat harhaman laskeutumista ja yhyttivät sen sepän pajan lähettyviltä, missä oli riittävästi tilaa laskeutumiselle. Nahkasiivet pieksivät kivetyksen puhtaaksi lumesta ja Ixhtal viittoi druideja auttamaan Ralfaen alas satulasta. - Hänet täytyy  viedä välittömästi parantajan luokse! lohikäärmeratsastaja huudahti.

   Victor nosti rähjäisen Ralfaen syliinsä, painoi korvansa hänen rintaansa vasten ja pudisti sitten lohduttomasti päätään. - Minä pelkään että mitään ei ole tehtävissä. 

   - Meidän on pakko yrittää jotakin! Ixhtal vastusti. - Ralfae on Aianan keisari, ei häntä voi vain jättää kuolemaan.

   Carmen tarkasteli Ralfaeta nopeasti ja kääntyi poispäin kätkeäkseen järkyttyneen ilmeensä. Miehen toinen jalka oli hädin tuskin kiinni vartalossa ja toinen jalkaterä niin pahasti paleltunut, että se pitäisi luultavasti amputoida. Naarmuilla ja murtumilla ei tosin ollut juurikaan merkitystä, sillä luultavasti suurin osa hänen sisuskaluistaan oli vaurioitunut pudotuksessa. 

   - Entä haarukka? Carmen ehdotti, mutta Victor pudisti apeana päätään. 

   - Se ei toiminut Thalaankaan ja druidien mukaan parannettavan on itse osattava käyttää Tenhoa.

   - Olisipa minulla vielä lohikäärmeen verta, Ixhtal kirosi turhautuneena. - Sen avulla olisimme voineet ainakin yrittää pelastaa hänet.

   - Mutta onhan meillä lohikäärme? Victor tokaisi ääneen. 

   Ixhtalin silmät kirkastuivat orastavan ajatuksen kiihdyttäessä laukkaan. - Se on ainoa keino! 

   - Siylano? Victor ihmetteli.

   - Niin, Siylano, mies sanoi ja lähti juoksujalkaa kohti kaupungin laitamille arestiin komennettua lohikäärmettä. - Alkakaa tulla jo! hän huusi taakseen.

   Heinäpaalien sekaan huonosti maastoutunut lohikäärme nosti laiskasti päätään kuullessaan askelia. 

   - Me tarvitsemme sinua, Siylano, hengästynyt Ixhtal henkäisi Ralfaeta kantavan Victorin ja Carmenin kiirehtiessä perässään.

   Siyalano kavahti jaloilleen ja hänen sieraimensa levisivät vihasta. - Löyhkästä päätellen sinä olet niiden epäsikiöiden isä! lohikäärme jyrähti ja liekit nuolivat hänen huuliaan.

   - Ah, aivan niin, mutta unohdetaan se hetkeksi, Ixhtal sovitteli. -  Me tarvitsemme sinun vertasi. 

   - Loppuivatko kuolleet lohikäärmeet kesken, Siylano piikitteli.

   - Veresi avulla meillä on mahdollisuus pelastaa keisari Ralfae. 

   - Hulluutta. Edes elävä mies ei kestäisi lohikäärmeen verta, saati puolikuollut, oli hän sitten keisari tai kerjäläinen. Ja seuraukset olisivat luultavasti... epätoivottuja, vaikka kestäisikin.

   Ixhtal ei suostunut luovuttamaan. - Sitä minäkin pelkään, mutta se on ainoa vaihtoehtomme. 

   - Ei se ole vaihtoehto, se on typeryyttä. Nyt jättäkään minut rauhaan, kunnes on aikani jälleen osallistua siihen, mitä varten olemme tänne saapuneet.

   Yhtäkkiä Carmenilla välähti. - Pyydän, Siylano, vain pisara vertasi. Minä lupaan ja vannon, että sitä käytetään vain ja ainoastaan ystävämme parantamiseen. 

   - On helpompiakin tapoja tappaa ystävänne, Siylano murahti, mutta laski suipon päänsä naisen kanssa samalle tasolle ja naulitsi hänen katseensa liskonsilmillään. Jokin druidinaisessa herätti hänen mielenkiintonsa. Lohikäärme pisti kynnellä toista jalkaansa ja ojensi raajansa naista kohti. - Sitä paitsi vaikuttaisi siltä, että hän kuolee ilman apuannekin, hän huomautti, mutta sääli paistoi hänen sanojensa läpi.

   Carmen veti kaulanauhan esiin paitansa uumenista ja keräsi lusikkaan yhden pisaran verta, joka täytti sen ääriään myöten. Nainen nyökkäsi kiitokseksi Siylanolle varoen samalla läikyttämästä kallisarvoista elämännestettä. - Viekää hänet sisälle taloon, hän komensi miehiä ja osoitti lähintä rakennusta.

   Zarazethin avain, Siylano hämmästeli näkemäänsä. Hän seurasi katseellaan punatukkaisen naisen päättäväisiä askelia. Siinä oli ihminen, joka saattaisi tehdä oikean valinnan, jos vain saisi siihen mahdollisuuden. Hän oli aamusta asti aistinut Wanaen kuihtuvan jalkojensa alla. Mihin asti tuho jo ylsikään näivettävät sormensa? Se oli mielenkiintoinen kysymys, mutta ihmisten ongelma, ei hänen. Hän oli ulkopuolinen, vapaa kohtalon kahleista.


Ixhtal huitaisi tuvan pöydältä homeiset astiat ja pilaantuneen leivän lattialle ja Victor laski velton Ralfaen varovasti sen päälle. 

   - Minä toivon, että tiedän mitä olen tekemässä, Ixhtal sanoi epävarmasti. Lohikäärmeen verellä voimistetun hevosen räjähtäminen lihamössöksi oli jättänyt joitakin epäilyksiä kokeilun lopputuloksesta. Vain suurimmat, voimakkaimmat ja pahasisuisimmat elukat olivat kestäneet käsittelyn, kun taas pöydällä retkottava Ralfae näytti niin pieneltä ja hauraalta. Ja kuolevalta, hän muistutti itseään ja puri alahuultaan.

   - Niin minäkin toivon, Carmen vastasi ja nyökkäsi Victorille, joka otti tukevan otteen Ralfaen leuasta ja raotti hänen suutaan.

   Päivänkantajassa oleva veri näytti pintapuolisesti aivan tavalliselta, terveenpunaiselta vereltä, mutta kaikki kolme pidättivät hengitystään Carmenin työntäessä lusikan Ralfaen sinisten huulien väliin.

   - No, toimiiko se? Ixhtal hermoili, mutta Carmen sihahti miestä vaikenemaan. 

   Ralfae makasi levollisena pöydällä. Aianan keisari oli lakannut tärisemästä ja sulki silmänsä aivan kuin olisi nukahtanut. Hetken kuluttua hän henkäisi syvään ja rintakehä lakkasi liikkumasta.

   Hermostunut Ixhtal silmäili druideja, jotka tarkkailivat Ralfaeta keskittyneesti. - Mitä nyt tapaht...

   Ralfaen silmät rävähtivät auki. 

   - Pidä hänestä tiukasti kiinni, Victor, Carmen ehti henkäistä juuri ennen kuin kouristelu alkoi. 

   Victorilla oli täysi työ pitää Ralfaen pää käsissään ja lusikka hänen suussaan. Vaahto valui kramppaavan miehen suupielistä, jalat potkivat pöydän kantta ja ilmaa, hänen silmänsä olivat kaksi verestä märkänä kiiltävää kuulaa ja verisuonet pullistuivat paksuina käsivarsien ja kaulan kalvakkaalla iholla. Kouristelu voimistui, Ralfae kakoi muutaman kerran rajusti ja retkahti sitten veltoksi pöydälle. 

   Ixhtal kumartui hänen ylleen. - Onko hän - nielaisu - kuollut. 

   Victor kohautti olkapäitään epävarmasti. Päällisin puolin Aianan keisari vaikutti huomattavasti paremmalta kuin hetkeä aiemmin. Avohaavat olivat kuroutuneet umpeen, katkennut jalka ja kylkiluut hakeneet omat paikkansa ja hänen kasvonsa näyttivät levollisilta.

   Carmen veti lusikan hitaasti pois Ralfaen suusta. 

   - Olenko minä, Ralfae kysyi kuiskaten. - kuollut?

   - Et ainakaan vielä, Carmen totesi.

   - Tuntuu... omituiselta. Mitä te oikein teitte minulle? Hän kohotti varovasti kättään, jonka paleltumat ja haavat olivat kadonneet.

   - Me laitoimme sinuun hieman lohikäärmeen verta, Carmen vastasi kohottaen kulmiaan epäilevästi. Oliko suunnitelma onnistunut?

   - Sepä ystävällistä, Ralfae irvuili, nousi istumaan ja hätkähti itsekin kyettyään siihen vaivattomasti. Hän tunnusteli jalkojaan ja hieroi käsiään yhteen. - Minulla on sellainen kutina, että jotakin odottamatonta vielä tapahtuu, mutta on uskomatonta olla elossa! hän innostui.

   - Kesti jonkin aikaa ennen kuin hevoset muuttuivat lopulliseen muotoonsa, mutta jokainen kopukka joka selvisi iltaan saakkaa jäi eloon, Ixhtal tuumasi.

   Mahdollisista sivuvaikutuksista ei tarvinnut puhua. Vettä satoi jos oli sataakseen. Tällä hetkellä elossa oleminen tuntui huomattavasti tärkeämmältä.

   Ralfae laskeutui varovasti pöydältä, heilutteli hieman jalkojaan ja säihkyvän hymyn levitessä hänen kasvoilleen hän muistutti jälleen sitä miestä, joka ei vielä ollut pudonnut taivaalta. Katse hänen silmissään roihusi kuumemmin kuin koskaan. - Minun pääni on täynnä omituisia liskonnimiä ja paikkoja, joiden sijainnin pohtiminen saa pääni pyörälle, mutta en muista koskaan voineeni näin hyvin, hän viimein myönsi. - Kiitos, ystävät, hän sanoi ja halasi Ixhtalia, jonka oli vieläkin vaikea uskoa tapahtunutta todeksi.


Kääpiöiden puolustus alkoi hajota käsiin ja yhä useampi partasuu makasi kuolleena taistelukentällä galhoovien rynnistäessä takaisin. Demonien hämäys oli onnistunut täydellisesti ja kalmojen armeija oli päässyt selvästi niskan päälle.

   Malekhin nuija kilpistyi jälleen Thalan torjuntaan, joka oli jo aivan liian uupunut väistääkseen iskua seurannutta potkua, joka osui kipeästi hänen vatsaansa. Demoni murskasi apuun säntäävän kääpiösotilaan säälittävän helposti, mutta komentajat Gaers ja Geros saivat yhteisvoimin pysäytettyä hänet hetkeksi.

   - Meidän on pakko perääntyä, Gaers murahti Thalalle, joka nousi takaisin jaloilleen.

   - Ei ole mitään minne perääntyä, nainen vastasi. - Joko me pysäytämme tuon hirviön tähän tai Ielo on mennyttä. 

   Gerosin lyhyt miekka tavoitteli Malekhin jalkoja, mutta demoni väisti iskut vaivattomasti. - Minä en ainakaan luovuta ennen kuin olen kuollut, hän naurahti ja sai vanhemman komentajan paheksunnan osakseen. 

   - Sitten sinun on parempi olla kuolematta, sillä oikea kääpiö ei luovuta koskaan! Gaers huudahti pilkallisesti.   

   Gerosin kilpi kumahti ja nuijan harvat piikit sujahtivat läpi sen paksusta metallista, mutta onnistuivat vain hieman raapaisemaan hänen kättään. Neuvokas kääpiö pudotti miekan kädestään ja käänsi kilpeään kaksin käsin, yrittäen kammeta nuijan irti Malekhin kädestä. Gaersin kirves heilahti kohti Malekhin jalkaa ja väistääkseen demonilordin oli pakko päästää irti aseestaan. Geros lennähti nurin nuijan edelleen tököttäessä hänen kilvestään. Malekh ehti siirtää jalkaansa tarpeeksi säilyttääkseen tasapainonsa, mutta terä tömähti voimalla hänen sääreensä. Gaers hihkaisi voitonriemuisesti ja näki heidän tilaisuutensa tulleen.

   - Se on ansa! Thala huusi, mutta kääpiö rynnisti uudestaan Malekhia kohti varoituksesta huolimatta. 

   Viimeinen elossa oleva sirkkademoni näytti putoavan suoraan taivaasta ja sen takajalat rusensivat kääpiön säälittäväksi metallikasaksi, eturaajat leikkasivat hänen päänsä näppärästi irti ja heittivät sen menemään kuin pilaantuneen melonin.


Luku 22 - Viimeistä viedään


Harhamat kiertelivät jälleen hävityksen yllä kuin nälkäiset korppikotkat. Kahdestakymmenestä suomunahkaisesta hevosesta oli jättien ja Siylanon takia enää kolmetoista jäljellä. Kaksi haavoittunutta ratsastajaa oli jäänyt leiriin lepäämään ja Victor ja Carmen lainasivat heidän ratsujaan. Kumpikaan heistä ei osannut varsinaisesti ratsastaa, mutta Tenho auttoi yhteisymmärryksen löytymisessä ratsun ja ratsastajan välille, vaikka harhamien ajatuksenjuoksu oli jokseenkin synkänlaista. Ne tuntuivat nauttivan kärsimyksestä.

   Alapuolella kuolleiden muurahaisarmeija törmäsi galhoovien virtaan. Siellä täällä loitsut kipinöivät, roihahtivat ja rätisivät vastustajansa hengiltä. Puolet kääpiöistä ja suurin osa ihmissotilaista makasi kuolleena. Taistelun pitkittyessä puolustajien toivo alkoi hiipua. 

   - Malekh? Carmen huusi kysymyksen vasten humisevaa ilmavirtaa. 

   Victor ei kuullut hänen sanojaan, mutta saattoi lukea ne naisen suloisen pehmeiltä ja täyteläisiltä ja ihanilta huulilta. Hetken päästä Victor säpsähti haaveistaan, punastui ja osoitti sormellaan typerästi hymyillen kohti pienen pienenä siintävää demonilordia ja he ohjastivat harhamansa hurjaan syöksyyn. Carmenin ensimmäinen nuoli singahti lennosta ja toinen juuri ennen kuin hänen ratsunsa kaviot kopisivat maata vasten. Sirkkademoni kaatui kyljelleen Victorin hypätessä alas ratsunsa satulasta. Nuoli oli lävistänyt otuksen matalan otsan ja kaulan. Greserad ja Thala onnistuivat juuri kaataman jätin, jonka kallon kääpiökuningas murskasi karjaisten. Geros oli repinyt Malekhin nuijan irti kilvestään ja seistä toljotti mystinen ase käsissään. Myös Carmen laskeutui ratsunsa selästä ja laskiessaan hetkeksi katseensa Malekh katosi hänen näkökentästään ja ilmestyi Gerosin selän taakse. Demonin käsi laskeutui Gerosin päälaelle, kääpiön silmät kääntyivät ylösalaisin ja hän lysähti niille sijoilleen. Malekh poimi nuijansa maasta ja tuijotti vastustajiaan silmät vihasta palaen.

   - Minä tapan teidät kaikki, demoni kirkui. Tavallisesti demonilordi ei olisi missään tapauksessa haastanut näin montaa kyvykästä taistelijaa yhtä aikaa, mutta nyt hänellä oli Murleyn ansiosta voimia, joista tavalliset kuolevaiset saattoivat vain uneksia. Hän olisi saattanut syrjäyttää itsensä Kha’arin, mikäli se outo jumalankaltainen olento ei olisi työntänyt lusikkaansa heidän soppaansa.

   Nuoli muodostui jänteelle tyhjästä ja Carmen laski sen vapaaksi kohti Malekhin rintaa. 

   Malekh katosi ja nuoli lensi kalmojen sekaan.

   Demoni ruumiillistui Carmenin eteen ja tempaisi naisen kaulasta ilmaan.

   Ghara sujahti kaksi kertaa Malekhin kaavun läpi ja demonin ote kirposi, mutta Victor ehti nähdä hänen kädessään jotakin mustaa, joka liekehti pimeyttä. Malekh heilautti kättään kohti Carmenia ja liekit kasvoivat valtaviksi, korventaviksi aalloiksi, jotka peittivät naisen alleen.

   Liekit haihtuivat ja niiden keskeltä paljastui valkoinen kupu, joka helähti rikki ja varisi maahan kristallihiekkana. Carmenin sijaan kuvun alta paljastui Soana.

   - Heikkojen jumalatar! Älä sekaannu elävien välienselvittelyyn! Malekh sadatteli. 

   - Kunhan tasaan tilejä! jumalatar kivahti takaisin. - Minun lapsieni ei pitäisi koskaan joutua leikkimään tuollaisten rumilusten kanssa! hän heristi sormeaan toinen käsi topakasti lanteillaan.

   Jonkinlainen väreilevä kalvo ympäröi Carmenia. Hän kosketti kalvon pintaa sormellaan, kuului poksahdus ja hän ilmestyi Thalan ja Greseradin vierelle, jotka taistelivat sinnikkäästi päälleen hyökyvää raatomerta vastaan. Soana oli siirtänyt hänet pois liekkien edestä, mutta paljoa sen enempää hän ei Mandragoran mahtia vastaan pystynyt tekemään.

   - Sinä teit virheen, Soana, Malekh totesi ja mulkoili ympärilleen hämmentyneenä, kuin etsien jotakin. - Minä tiesin, että sinä et voisi olla auttamatta näitä hätää kärsiviä kuolevaisiasi, hermostunut demonilordi jatkoi ja horjahti Mandragoran hahmon astuessa ulos hänen sisältään kuin hänen varjonsa olisi kyllästynyt yhteiselämään. Hopeajumalan hailakat ääriviivat kirkastuivat ja jumala tuli lihaksi Malekhin tuijottaessa hänen selkäänsä epäuskoisena.

   - Minäkin osaan temppuja! Mandragora ilakoi ja kääntyi demonia kohti: - Ja sinun edesmenneeltä isännältäsi opin nipun uusia, joista yhtä saitkin juuri todistaa.

   Malekhin nuija viuhahti täydellä voimallaan Mandragoran kylkeen turhautuneen murahduksen säestämänä, mutta hopeatukkaisen jumalan heleä iho oli vahingoittumaton.

   - Victor, Carmen, pahoin pelkään, että loppu on teistä kiinni, Soana sanoi ja levitti kätensä sivuilleen. - Tee se sitten nopeasti, hän sihahti Mandragoralle.

   - Pidätkö sinä minua aivan raakalaisena, hopeainen vastasi virnistäen ja jumalat katosivat.


   - Sinulla on kunnia luovuttaa henkesi viimeisenä, Mandragora ilmoitti juhlallisesti ja istahti pöydän ääreen.

   - Neos on vielä jäljellä, Soana huomautti. - eikö olekin? hän lisäsi epävarmasti. Seinän vieressä kolme kiharatukkaista naista seurasi ilmeettöminä heidän keskusteluaan.

   Mandragora tuhahti. - Metallikasa on edelleen elossa, mikäli tieto sinua lohduttaa, mutta hänessä ei ole jäljellä enää mitään jumalaista. Itseasiassa hän on lähempänä minua kuin teitä, lähempänä Wanaeta kuin Mustaa, jos sallit. Minä en tarvitse häntä.

   Soana naurahti haikeasti.

   - Oletko sinä valmis? Mandragora tiedusteli kärsivällisesti. Huoneessa ei ollut aikaa jota tuhlata.

   Soana nappasi hiuksistaan punaisen kukan ja ojensi sen Mandragoralle. - Sinulla on jo sisarteni voima, joten minun on turha yrittää pitkittää tätä.

   Mandragora katseli kämmenellään lepäävää nuppua huuliaan lipoen. - Tämän jälkeen on vain yksi jumala, hän sanoi haaveillen. Käsi kiihkosta vapisten hän nosti kukan kielensä päälle, veti sen nautiskellen suuhunsa ja nielaisi.


   - Kimppuun! Greserad karjui.

   Ghara pyörähti Victorin käsissä näppärästi poikittain torjuen Malekhin nuijan ja Thalan miekka rusahti demonin kylkeen. Lyönti, joka olisi katkaissut kerralla kaksi tavallista ihmistä, upposi vain aavistuksen verran ja pysähtyi. Kääpiökuninkaan vasara tömähti kumartuneen Malekhin olkapäähän.

   - Kolme yhtä vastaan? Malekh naurahti ja tönäisi Victorin kauemmas, pyörähti itsensä ympäri heilauttaen samalla nuijallaan.

   Thala kumartui iskun ali, mutta Greserad ei ollut yhtä nopea liikkeissään. Nuija helähti kääpiön kypärän sivuun ja lennätti kääpiön maahan tajuttomana ja vertavuotavana.

    Carmen veti jänteen taakse, mutta nuolta ei ilmestynyt. Hän yritti uudelleen, mutta taika oli kuollut Soanan mukana. Carmenin kirotessa hyödytön jousi ja Ralfae lensivät yhtä aikaa sohjoon.

   - Mukava nähdä sinuakin, oi pelastajani, mies tokaisi ja pyyhki kuraa housuntakamuksestaan. - Ensimmäiseksi laskeutumiseksi se onnistui melko hyvin, hän naurahti.

   - Aiênin kevät, sinullahan on siivet! Carmen huudahti.

   Mustat siivet laskostuivat miehen selkää vasten hänen vetäessään pistomiekkansa esiin. - Mitenpä minä muuten olisin tänne ehtinyt? Ala tulla, meillä on demoni tapettavana! hän huikkasi taakseen. 

  Carmen hätkähti liikkeelle. 

  Saamistaan iskuista huolimatta Malekh ei vaikuttanut hidastuneen, vaan nuija heilahteli edelleen raivokkaasti ja mustat liekit ärjyivät nälkäisesti hänen kämmeneltään. Thala ja Victor iskivät ja peräytyivät vuorotellen, mutta kuolema hiipi askel askeleelta lähemmäs demonin kiristäessä tasaisesti tahtia vastustajiensa uupuessa.

   - Olisit selvinnyt vähemmällä kuolemalla häkkiisi! Malekh huusi nähdessään Ralfaen, mutta kolme nopeaa pistoa pakotti demoninlordin puolustuskannalle. Hiuksenhieno väistöliike toi miehen aivan lähelle demonia ja neljäs pisto upposi tottuneesti sinne, missä ihmisen sydän olisi sijainnut. 

   Hei? Kuuletko sinä minua? Hei! 

   Ralfaen epäonneksi Malekhilla ei ollut sydäntä. Synkille loitsuille antautunut demoni oli uhrannut sen monta päivää kestävässä riitissä ja tehnyt kehostaan sätkynuken, jota hänen paatunut mielensä ohjasi. Nyt hän tyrkkäsi nuijan pään mielellään Ralfaen vatsaan. 

   Ralf?

   Demoni tarttui Ralfaeta hiuksista ja riuhtaisi hänet polvilleen eteensä. Pistomiekka upposi uudestaan ja uudestaan, mutta sillä ei näyttänyt olevan vaikutusta Malekhiin, joka ei päästänyt riuhtovaa uhriaan nousemaan jaloilleen.

   - Taisin tehdä pienen virhearvion, Ralfae myönsi ääneen.

   Mustat liekit syttyivät jälleen, samat, jotka paloivat demonilordin naamion takana. Ne kietoutuivat Malekhin nyrkin ympärille ja iskeytyivät Ralfaen kasvoihin. 

   - Ei! Victor karjaisi.

   Ei!

   Toiset yrittivät päästä nuoren keisarin avuksi ennen seuraavaa lyöntiä, mutta liekit virtasivat Malekhin nyrkistä hänen vartaloaan pitkin maahan ja roihahtivat muurina hänen ja Ralfaen ympärille. Kyky oli tyypillinen Imean vahvimmille asukkaille, jotka kykenivät muuttaman vihansa fyysiseksi. Demoni iski voimiensa takaa toisen, kolmannen ja neljännen kerran.

   Ei tätä kestä seurata selvinpäin. Tappele, hyvä mies! Onhan nyt jonkun laitettava hanttiin... minä en enää jaksa. Murley näki Ralfaen hahmon nytkähtelevän edessään ja tunsi Malekhin mielipuolisen kostonhimon läikehtivän mieleensä. Kuinka kauan hän oli ollut täällä? Ja kuinka monta päivää hän oli ollut juomatta? Jossakin kaukana kuvotus kulki hänen ruumiinsa läpi ja muuttui polttavaksi himoksi. Vapisiko hän? Hänen sormensa nytkähti hieman. Polte oli valtava. Vanha kunnon Murley tarvitsee muuten kunnon ryypyn. Heittosäkki-Murley haluaa vain yhden kunnon ryypyn ja sen hän kyllä ansaitseekin! Hän näki Ralfaen ja hän näki pimeyden, kummankin yhtäaikaa. Hän haistoi Malekhin vihan ja tunkkaisen, homeisen vankikuilunsa. Kuinka monta lyöntiä ihminen saattoi kestää? Älä mene rikki, toveri. Hänen sormensa hipaisivat pulloa. Pulloa? Ah. Pienen hölskähdyksen perusteella jokainen juoppo olisi kyennyt päättelemään, että se oli ainakin puolillaan. Korkki plopsahti tyydyttävästi auki. Hän ei nähnyt pulloa, mutta tunsi sen pian huulillaan. Myös Malekh tulisi tuntemaan hänen viimeisen ryyppynsä. Sen siitä saa kun ärsyttää Murleyta! Nähdään Mustassa, Ralf. Murley ryysti pullon tyhjäksi, heristi viimeisenkin viheliäisen pisaran ahnaaseen nieluunsa ja liukui Mustaan ennen kuin se ehti edes hänen vatsaansa asti.

   Demonilordin nyrkki pysähtyi ja hän horjahti. Liekit katosivat hänen ympäriltään. Hän nosti Ralfaen päätä ja näki suomut, jotka olivat paljastuneet miehen ihon alta ja suojanneet hänen päätään. Hänen jadenvihreät käärmeensilmänsä tuikkivat vihaa. 

   - Mitä tämä on?! Malekh karjaisi tuntiessaan poltteen kyljessään sillä kohdalla, mihin Thalan miekka oli hetki sitten uponnut. Gharan puhkoma rintakehä yhtyi tuskaan ja demoni paiskasi Ralfaen kauemmas itsestään. Jokainen hänen pitkän ja sotaisan elämänsä aikana saamansa vamma, haava ja ruhje palasivat hänen kehoonsa. Murleyn kuolema oli tuominnut hänetkin kuolemaan. Oli suorastaan ironista, että yhden ihmisen heikkous tappoi Imean ja Wanaen voimakkaimman olennon. Malekh lysähti polvilleen ja repäisi naamion pois kasvoiltaan. Rosoiset silmäkuopat valuivat mustaa. Terävä leuka oli vääntynyt luonnottomasti taakse aivan kuin näkymättömät kädet olisivat pakottaneet hänen suunsa irvistykseen ja hänen kurkustaan kuului tukahtunutta korinaa. Kädet repivät kaulaa ja rintaa kuolevan demonilordin yrittäessä saada henkeä. Hänen kätensä nousivat hapuillen ylös, polvet notkuivat voimakkaasti ja hänen viimeiset voimansa korahtivat rääkäisynä kohti taivasta.